”Lähisuhdeväkivalta ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat kammottavimpia asioita, joita on. Se kertoo, että jotain perin sairasta on tässä maassa, meidän kodeissa”, pääministeri Petteri Orpo sanoi suoraan eduskunnan kyselytunnilla lokakuun lopulla (HS 24.10.).

Väkivalta on ollut syksyn poliittisia puheenaiheita syystäkin. Somessa tulee vastaan vihapuhetta nimellä ja nimimerkillä. Kansanedustajat saavat törkeää postia eduskuntaan. Supon uhka-analyyseihin viitataan, kun varaudutaan tasavallan hienoimpaan juhlaan itsenäisyyspäivänä.

Kansanedustaja Krista Kiurun pahoinpitely kadulla sai viime viikonloppuna aikaan järkytyksen ja ison keskustelun. Ajatuksissani tapahtuma yhdistyi poliittiseen väkivaltaan, joka on totta eri puolilla Eurooppaa. Siitä muistutti myös komissaari Henna Virkkunen Ykkösaamussa (Yle 14.12.).

Kirjoitin Kiuruun kohdistuneen iskun jälkeen X:ssä: ”Moni meistä on varoitellut kovista puheista, vihasta ja aggressioista politiikassa. Olisiko viimein taitekohta? #väkivalta.” Kiurua lyöneellä miehellä ei poliisin mukaan ollut poliittista motiivia. Pelkäsin iskua hätäisesti poliittiseksi – katuväkivalta oli katuväkivaltaa tällä kertaa ohikulkenutta naista kohtaan.

Viestini on edelleen sama – toivon, että Suomessa pystytään kääntämään poliittista kulttuuria rauhallisemmaksi ja vahvistamaan joukkuehenkeä. Taitekohta tarvitaan päätöksenteon, yhteiskuntakehityksen ja ulkoisten uhkien vuoksi. Suomen resilienssi nojaa tavallisten ihmisten voimavaroihin, keskinäiseen luottamukseen ja yhteistyökykyyn – ei vihan määrään ja aggressiivisuuteen.

Suomalaisista yli puolet kokee vihaa poliittisesta keskustelusta, ja luottamus yhteiskunnan kykyyn selättää ongelmia on laskenut selvästi vuodessa. Tulokset kertovat, ettei Suomessa kannata jatkaa ikään kuin asiat olisivat mallillaan (Katsaus suomalaisten mielenmaisemaan 2024, E2 Tutkimus).

Vaikka viha onneksemme kanavoituu vain harvoin väkivallanteoiksi, reaktiot Kiurun kohtaamaan iskuun kertovat, miten herkillä olemme asiassa. Paradoksaalista on, että keskustelu vihasta ja väkivallasta saa aikaan vihapuhetta. Sain viikonloppuna tilannetta kuvaavan vastausviestin ”kaikki poliitikot pitäs hakata”.

Suomessa on syytä kysyä, miten yhteiskuntamme voi. Mitä voimme tehdä väkivallan uhalle ja pelolle? Millainen polku yksittäisellä ihmisellä on irti nyrkeillä iskemisestä tai väkivaltaisesta puhetavasta (kuten on polkuja irti riippuvuuksista)? Miten osaisimme väistellä provokaatioita? Miten yksittäinen poliitikko tai some-keskustelija voi korjata tapojaan ja säilyttää silti ihailijoidensa kiinnostuksen? Voisivatko päättäjät yhdessä olla linjakkaampia väkivallan vastaisessa työssä?

Mitä itse kukin voimme tehdä, jotta pian koittava joulu ja joulun jälkeinen elämä olisivat pienille ja isoille suomalaisille turvallisia?

Rauhaisaa joulua.

Karina Jutila