”Kun ei voi tietää, mikä asia on kellekin hirveän herkkä, niin moni tutkija on sitten mieluummin hissun hiljaa eikä osallistu keskusteluun.” Näin sanoo metsäalaa tutkiva Jakob Donner-Amnell Ylen haastattelussa (19.9.).

Tutkijoiden parjaaminen ja asiantuntemuksen kyseenalaistaminen eivät koske vain metsäalaa. Myös maahanmuuttoa, ilmastonmuutosta tai politiikkaa kommentoivat tutkijat tietävät, miltä asiaton palaute tuntuu. Vaikka mollaus kohdistuisi kollegaan, arkuus leviää helposti ja keskusteluun osallistujien joukko kaventuu – mikä kaventaa myös asiantuntemusta julkisessa keskustelussa (ja kuluttaa kommentoijien kasvoja). Tutkija kysyy itseltään, kannattaako osallistua tv-keskusteluun, kun itse suorituksen lisäksi pitää kohdata paitsi kiitokset myös kommentit yksittäisistä sanavalinnoista, ulkonäöstä, ja pahimmillaan epäillään, onko ihminen ylipäätään pätevä ammatissaan.

Itse olen selvinnyt vähällä. Asiantuntemustani epäillään harvoin, ja asiaton palaute kertoo lähinnä siitä, ettei ihminen ymmärrä, millaisia tilanteita suorat tv- ja radiolähetykset ovat: sekuntien miettimisaika kysymykseen vastattaessa on lyhyt.

Tutkijat palvelevat julkista keskustelua, tuovat siihen tietoa – ja ajoittain myös arvopohjaista pohdintaa. Taustalla voidaan auttaa tunteja, jotta toimittajan työssä faktat ovat kunnossa. Kaikissa tilanteissa journalistit vastaavat työstään ja mediatalot tuotteistaan. Avointa keskustelukulttuuria tukisi kuitenkin, jos toimittajat kertoisivat yleisellä tasolla, mikä on tutkijoiden panos mediassa. Yhteistyön avaaminen rohkaisisi uusia tutkijoita ja vahvistaisi näin keskustelun tietopohjaa ja moniäänisyyttä.

Pöytätapoja pitää vaatia meiltä kaikilta. Kansalaisella voi olla kokemus, ettei kukaan kuule, ja olo on kuin kaivosta huutajalla. Monille tutkijat näyttäytyvät etuoikeutettuina vallankäyttäjinä, koska he pääsevät esille ja ääneen. Meillä tutkijoilla voisi olla enemmän empatiaa tiedon vastaanottajia kohtaan. Ihmiseltä ihmiselle -asennetta kaivattaisiin kipeästi lisää.

Karina Jutila