Hillary Clinton hehkutti viime viikolla Suomen uuden hallituksen kokoonpanoa. Yhdysvaltain entisen ulkoministerin ja presidentin puolison Hyvä Suomi! -viesti oli yksi maailmanluokan tunnustuksista pienelle kansankunnalle. 

Suomen uuden pääministerin Sanna Marinin hallitus on ainutlaatuinen. Vain runsas kolmannes ministereistä on miehiä ja kaikkien hallitusryhmien johdossa on nainen. Tilanne on poikkeuksellinen maailmassa: tärkeimmät tehtävät ja keskeisin valta ovat kolmikymppisillä naisilla Suomessa. 

Muutos ei ole selkävoitto tasa-arvolle, vaan luonteva jatko vuosisataiselle kehitykselle. Naisille myönnettiin yhdenvertaiset poliittiset oikeudet Suomessa jo 1900-luvun alussa, oikeudet omistaa ja harjoittaa elinkeinoa ovat vielä vanhempia. 

Nykyisin enemmistö Suomen yliopisto-opiskelijoista on naisia, mutta jo 1930-luvulla heitä oli kolmannes. Moniin länsimaihin verrattuna myös naisten työmarkkina-asema on vahva. 

Selityksiä löytyy historiasta. Sotavuosina suomalaisnaiset joutuivat korvaamaan miesten työpanosta ja hoitamaan tehtäviä, joista heillä ei ollut kokemusta. Talonpoikaiskulttuurissa jo aiemmin naiset olivat olleet joustava osa työvoimaa, heille vahvuus oli velvollisuus. 

Poikkeusoloissa naiset venyivät monen rintaman vastuuseen – synnyttivät, hoivasivat, puunasivat, ruokkivat ja rakensivat. He jaksoivat tai murtuivat siinä missä miehetkin. 

Romaaneissa ja perheiden perintönä kerrotaan sota-ajan naisista, jotka rohkaisivat muita. Pakko ohjasi, ja naiset osasivat paitsi hoitaa käytännön asioita myös päättää. Vaikeat ajat tasa-arvoistivat naisia Suomessa, ja silloisilla esikuvilla on merkitystä edelleen. 

Jälleenrakennuksen vuosina naiset eivät palanneet ahtaaseen vaimon ja äidin rooliin. Teollisuus, maatalous ja palvelut tarjosivat työpaikkoja – ja itsenäisyyttä – myös naisille. Kotirouvakulttuuri ei juurtunut Suomeen. 

Naiset alkoivat kouluttautua miehisillekin aloille, ei enää vain opettajiksi, hoitajiksi ja sihteereiksi. Perhekeskeiseen naiskuvaan yhdistyivät monipuolisempi työelämä ja oma lompakko. Ehkäisykeinojen yleistyminen oli olennainen osa tasa-arvokehitystä. 

1950- ja 1960-luvuilla naisten palkkatyö kodin ulkopuolella oli yleisempää Suomessa kuin muissa länsimaissa. Muutokset eivät kuitenkaan näkyneet poliittisessa vallankäytössä. Naisten painoarvo päättäjinä oli selvästi miehiä vähäisempi vuosikymmenestä toiseen. 

Tarja Halosen valinta presidentiksi vuonna 2000 oli läpimurto, samoin Anneli Jäätteenmäen nousu pääministeriksi vuonna 2003 ja muidenkin salkkujen entistä tasa-arvoisempi jakautuminen. 

Matti Vanhasen toisessa hallituksessa (2007-2011) oli ensimmäistä kertaa naisenemmistö, ja Marinin hallitus on suositusten näkökulmasta jopa hieman vino naisten hyväksi. 

Salkkujakoa selittää naisedustajien ennätysmäärä, liki puolet paikoista nykyisessä parlamentissa. Hallituspuolueista erityisesti SDP:ssä, vihreissä ja vasemmistoliitossa naisten osuus on korkea. Nyt oli otollinen, patoutunutkin aika muutokselle. 

Olennaisinta oli kuitenkin se, että valtaan pyrkineet pystyivät saamaan luottamuksen äänestäjiltä ja puolueiltaan. Vihreiden puheenjohtajaa Maria Ohisaloa lukuun ottamatta hallituksen kärkinaiset olivat vaalipiiriensä ääniharavia. 

Nyt nähtyä hallitusratkaisua ei voi typistää tasa-arvoliikkeen voimannäytöksi tai sattumaksi. Se istuu sulavasti Suomen historiaan. Juuri nyt Marinin hallitus näyttää ainutlaatuiselta, mutta myöhemmin se asettuu yhdeksi virstanpylvääksi muiden joukossa. Seuraavat naisten johtamat hallitukset Suomessa – ja toivottavasti muuallakin maailmassa – ovat uutisia vain sen verran kuin toistot yleensäkin. 

Marinin hallitus on kiistatta merkkipaalu, mutta varsinainen yllätys se ei ole. Suomalainen nainen lähti lieden luota töihin jo sukupolvia sitten. Omituista olisi, jos matka ei olisi edennyt keittiöstä valtiosalin pääpöytään. 

Teksti on julkaistu Kalevan vieraskolumnina 17.12.2019.