Suomessa elää tuhansia naisia, jotka on silvottu ja monia tyttöjä, jotka ovat vaarassa tulla silvotuiksi. He ovat suomalaisia tyttöjä, täällä kasvaneita, mutta heidän kulttuuritaustaansa kuuluu silpominen ja sitä perinnettä pidetään yllä. Näin kertoi World Visionin ohjelmajohtaja Annette Gothóni Ylen haastattelussa.

Joka vuosi loma-aikaan Suomesta lähetetään tyttöjä entisiin kotimaihinsa ruhjottaviksi. Gothóni arvioi, että sukuelinten silpominen uhkaa Euroopassa noin 180 000 naista ja tyttöä vuodessa.

Naisten ja vähemmistöjen oikeuksista on keskusteltu paljon viime vuosina. Avioliittolain muutos ja kampanja seksuaalista häirintää vastaan ovat osoituksia joukkojen voimasta. Julkiseen purentaan ovat päässeet myös naisten asepalvelus, ministerin aborttikanta ja sukupuolitetut vessat – se, onko sopivaa ohjata ihmisiä hame- ja housukylteillä pissalle.

Tämän ajan kummallisuuksia on se, että wc ja väkivalta voivat herättää yhtä kiihkeän keskustelun. Asioiden mittasuhteita ei liikaa kysellä ja vielä vähemmän arvioidaan sitä, mitä puheella saatiin aikaan.

Sanasodat nostavat esiin epäkohtia, mutta ongelmia niillä ei ratkaista. Uudistuksiin tarvitaan laajaa poliittista voimaa – eri puolueiden, järjestöjen, sukupuolten ja sukupolvien tukea. Yhteinen näkemys voi löytyä vain, jos ylenkatse toisinajattelevia kohtaan ei turmele neuvotteluja ja pinna kestää.

Asiatyyli kannattaa muistaa myös tasa-arvotyössä. Kirosanat ja muut someajan ilmaisutavat eivät edistä tavoitteita päätöksenteon tasolla. Katu-uskottavuus toimii vain kadulla.

Jos tasa-arvoa halutaan viedä tehokkaasti eteenpäin, keinot kannattaa valita viisaasti. Ensiksi on syytä pohtia, miten tasa-arvon vastustajat, epäilijät tai siihen välinpitämättömästi suhtautuvat muuttaisivat asennoitumistaan ja ymmärtäisivät asian merkityksen.

Ehdottomuus, tietämättömyyksien alleviivaus ja iva tuskin toimivat silloin, kun on aika innostaa uudet ihmiset yhteistyöhön. Sen sijaan tasa-arvopyrkimyksiä kannattaa perustella ihmisoikeuksilla ja Suomen yhteiskuntamallilla. Yhdenvertaisuus tuo vakautta ja rauhaa.

Myös maamme historiassa riittää näyttöjä siitä, miten kaikkia suomalaisia on tarvittu ja syrjintään sortuminen on heikentänyt yhteiskuntaa, tuottanut kärsimystä, surua ja katkeruutta. Esimerkeillä perusteleminen toimii paremmin kuin puhdasoppinen julistaminen.

Saarnatyyli ja moralisointi eivät vie tasa-arvoa eteenpäin, koska ne sulkevat pois ihmisiä, joiden mukanaolo on itse asialle välttämätöntä. Ikivanha tavoite palkkatasa-arvosta muuttuu todeksi vasta, kun työmarkkinajärjestöjen vahvat miehet antavat sille tukensa. Viimeistään se etenee silloin, kun koulutetut naiset eivät enää niele selityksiä ja työelämässä on pakko jättää vanha aika ja ajattelu taakse.

Kirkko on toinen tasa-arvokehitystä väistelevä jättiläinen. Niin kauan kuin kirkkoa johtavat miehet ovat tyytyväisiä nykytilanteeseen ja seurakunnat uinuvat, naiset kelpaavat herranhuoneeseen vain palvelijoiksi. Iänkaikkisesti se ei jatku, koska vinot valinnat vievät veronmaksuhalut.

Hyvääkin tapahtuu. Perhevapaiden uudistaminen on myötätuulessa, koska vaikuttajamiehet ja -naiset eri sektoreilla pitävät asiaa tärkeänä. Tosin siinä keskustelussa kannattaa huomata, että edistyksen suojissa ajetaan myös ideologisia tavoitteita.

Osa on vilpittömästi poistamassa järjestelmän ongelmia, osa leikkaamassa vapaiden kestoa ja kustannuksia, osa kaventamassa erityisesti pienituloisten vanhempien mahdollisuuksia valita tavat hoitaa jälkikasvuaan. Perhevapaissa äänivalta näyttää olevan niillä, joille lapset ovat järjestelmäkysymys.

Suomessa puhe ongelmista puuroutuu. Kun epäkohtien lista on loputon, kipeimmin korjausta vaativat asiat uhkaavat jäädä vaille huomiota.

Juuri nyt yhteiskunnan turvaa ja tukea tarvitsevat ne hiljaiset tytöt, joita saatellaan Suomen suvesta väkivaltamatkalle perheen entiseen kotimaahan. Kulttuurien kohtaaminen ei saa tarkoittaa sitä, että sietämättömältä vääryydeltä suljetaan silmät.

Tyttöjen suojelemiseksi töitä tekevät toivovat hartaasti, että yhteisöjen miehet korottaisivat ääntään, koska heidän sanansa painaa. Myös maahanmuuttotaustaisten poliitikkojen pitäisi tehdä selväksi, että Suomessa silpominen on törkeä pahoinpitely ja rangaistukset sen mukaisia. Velvollisuus suojella lasta on ohittamaton.

Pahuutta maailmassa riittää, ja yleiskriittinen pauhu voi peittää olennaisen ja niellä voimat. Itse kukin voi kuitenkin pysähtyä, kyseenalaistaa pintakeskustelun mustavalkoiset asetelmat ja laatia oman tärkeysjärjestyksensä. Tekoja pitää vaatia ainakin asioissa, joissa itku ei auta.

Teksti on julkaistu Kalevassa vieraskolumnina 5.6.2018.