Ruokajärjestelmän kestävyydestä puhutaan yhä enemmän. Yksi ruokajärjestelmän kestävyyshaasteista on ruokahävikki. Se on maailmanlaajuinen ilmiö, jonka olemassaoloon on useita syitä. Aina ei kuitenkaan ole selvää, mitä ruokahävikki on. Esimerkiksi määritelmä siitä, mikä on syötävää ja mikä ei, vaihtelee maittain ja eri aikakausien välillä. Siinä missä kananjalat ovat arkiruokaa Kiinassa, suomalaisessa ruokakulttuurissa niitä tarjoillaan lähinnä lemmikeille.

Määritelmää monimutkaistaa myös kysymys siitä, miten erotamme ruokahävikin ruokajätteestä. Ruokahävikistä puhuttaessa sen katsotaan toisaalta sisältävän sekä ruoan syömäkelpoiset että syömäkelvottomat osat ja toisaalta vain syömäkelpoiset. Ruokajätteen katsotaan puolestaan sisältävän syömäkelvottomat osat. Kun puhumme ruoan kokonaisjätteestä, puhumme kuitenkin usein ruokajätteestä (syömäkelvottomat osat) ja lopulta jätteeksi päätyneestä hävikistä (alun perin syömäkelpoiset osat).

Suomessa ruokahävikillä tarkoitetaan pääsääntöisesti ruoan alun perin syömäkelpoisia osia ja ruokajätteellä syömäkelvottomia osia. Kokonaisjätteeseen luetaan sekä hävikki että jäte. Luken arvioiden mukaan ruokahävikkiä syntyy arviolta 400–500 miljoonaa kiloa vuodessa. Tästä puolet muodostuu kotitalouksissa ja ruokapalveluissa, 18 % kaupan alalla, 20 % elintarviketeollisuudessa ja 12 % alkutuotannossa.

Tutkimusta tarvitaan kaikista kestävyyden ulottuvuuksista

Poliittisten päättäjien, aktivistien, kansainvälisten järjestöjen, tiedeyhteisön ja kansalaisjärjestöjen kesken vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että ruokahävikki on kestämätöntä. Hävikin vähentäminen on tunnustettu kunnianhimoisena korkean tason tavoitteena (YK 2015) ja myös politiikkana sekä EU:n tasolla (Euroopankomissio 2015, 2019 & 2020) ettäkansallisesti Suomessa (mm. valtioneuvosto 2019).

Ruokahävikin vähentämistä edistetään laajasti, vaikka tiedämme vielä varsin vähän esimerkiksi hävikin vähentämisen ja sen vaatimien kompromissien taloudellisista vaikutuksista. Tutkimustietoa ruokahävikin määrästä, syistä ja vähentämiskeinoista on karttunut etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta taloudellisen ulottuvuuden osalta monet tutkimukset nostavat esiin vain hävikin rahamääräisen arvon (ks. esim. EU FUSIONS 2016; WRAP 2020). Esimerkiksi EU-tasolla ruokahävikin on laskettu olevan arvoltaan noin 143 miljardia euroa vuodessa. Tämä voi luoda helposti mielikuvan, että hävikin vähentäminen merkitsisi yksinään säästöjä.

Hävikin rahamääräisen arvon ohella on tärkeää kiinnittää huomiota myös hävikin vähentämisen taloudellisiin kokonaisvaikutuksiin. Kun esimerkiksi kotitaloudet vähentävät hävikkiä ostamalla vain sen mitä syövät eli ostamalla vähemmän kuin aikaisemmin, kulutuskäyttäytymisen muutokset vaikuttavat koko ruokaketjuun. Kokonaisvaikutusten vuoksi kotitalouksiin voi kohdistua myös muita vaikutuksia kuin kassakuitin lyheneminen.

Ruokahävikin vähentäminen voi vaikuttaa laajemmin esimerkiksi työllisyyteen ja kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin. Nämä vaikutukset voivat olla negatiivisia tai positiivia; kysynnän hiipuminen voi esimerkiksi vähentää elintarviketeollisuudessa työskentelevien kotitalouksien sekä maanviljelijätalouksien tuloja, mitä näiden kotitalouksien säästöt ostoksissa eivät välttämättä riitä kompensoimaan.

Kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumisen näkökulmasta onkin tärkeää, että myös tavoitteiden toteutumista palvelevat toimet ovat kestäviä. Siksi valittujen toimien kokonaisvaltainen vaikutusarviointi on tarpeen – myös ruokahävikin vähentämisen osalta. Arviointi auttaa tunnistamaan hyödyt ja haitat sekä suunnittelemaan niiden mukaisesti mahdolliset kompensointitoimet.