”Tunnustan pelänneeni pahinta.” Erkki Tuomiojan poliittisten päiväkirjojen otsikko on käynyt mielessä viime aikoina. 

Maailmantilanne huolestuttaa: koronan takapotku on totta, Valko-Venäjällä on poliittinen kriisi ja myrkytetty venäläispoliitikko taistelee hengestään. Lähi-itää kuormittaa entisten lastien lisäksi Beirutin räjähdys, eivätkä Yhdysvaltain presidentinvaalit välttämättä lopeta ”pimeyden aikaa”. 

Ongelmia on paljon, mutta taitavia poliitikkoja vähän. Turhan monessa maassa johto levittää huhuja, hylkii totuuksia ja polkee kansalaisten oikeuksia ymmärtämättä, että teoillaan he purkavat yhteiskunnan perustuksia. Ero vastuulliseen politiikkaan on iso. 

Pelkästään poliitikkoja ei voi syyttää tilanteesta, parannettavaa on muillakin. Painottavatko päätoimittajat, mikä maailmassa on olennaista vai ovatko he toimitusten kalpeita työnjohtajia? Osaavatko tutkijat varoittaa vaaroista vai hukkuuko vaikeaselkoinen viesti informaatiovirtaan? Liian usein liian moni käyttää tyhjän puheenvuoron ”viran puolesta”. 

Vaikka Suomessa poliittinen kone toimii hyvin, kriittinen tilannearvio on tarpeen. Tähän saakka avainpaikoille on riittänyt ihmisiä, jotka pystyvät kantamaan salkkunsa. Kuitenkin joukko, josta henkilövalinnat tehdään, on pienempi kuin vuosikymmen sitten. 

Ennen kansanedustajiksi valikoitui työelämässä, järjestöissä ja kuntapolitiikassa pätevöityneitä kansalaisia, joiden koulutus, kokemus ja luontaiset lahjat auttoivat parlamentaarikon tehtävässä. Moni pystyi myös ahkeruudella paikkaamaan taustansa heikkouksia. 

Viime aikoina Arkadianmäelle on noussut miehiä ja naisia, joilla on hyvä tuntuma suomalaisten huoliin ja pelkoihin. Kaikilla paukut eivät kuitenkaan riitä siihen, että politiikan asiat ja toimintatavat opeteltaisiin ja tie painavaksi päättäjäksi avautuisi. 

Rima on joko itse asetettu alas tai on jäänyt kokonaan miettimättä, mitä kansanedustajuus työnä ja luottamustehtävänä tarkoittaa. Poliittinen ura voi rakentua sattuman ja värikkäiden sanojen varaan. 

Entistä useammalle julkisuuden tavoittelu hentoisilla eväillä on osa viikko-ohjelmaa, vaikka ajan voisi käyttää perehtymiseen ja sen pohjalta uskottavan profiilin rakentamiseen. Harva näyttää luottavan siihen, että ainakin osaa toimittajista kiinnostaa yhä poliitikon osaaminen ja mielipiteiden merkitys. 

Kaikki poliitikot eivät opi hallitsemaan isoja kokonaisuuksia, mutta jokaisen pitäisi ymmärtää ainakin asioiden mittakaavat ja ottaa oma siivunsa vakavasta vastuusta. Se ei onnistu, jos aivoja rasittavat pikkunäppärä kisailu ja loputon huomionhaku. 

Jos jatkossa kahdestasadasta edustajasta nykyistä suurempi joukko tekee työnsä vain välttävästi, edessä on pula niistä, jotka pystyvät hoitamaan ministerin, valiokunnan puheenjohtajan tai ryhmänjohtajan tehtäviä. Puute luotettavista vastuunkantajista on kiperä paikka millä tahansa työpaikalla ja sitä se on erityisesti kansakunnan kaapin päällä. Politiikkaan ei kutsuta lisävoimia vuokrafirmoista tai kansainvälisiltä työmarkkinoilta. 

Päivittäisestä vilskeestä ja vallan viehätyksestä huolimatta kansanedustajan pitäisi kysyä itseltään, täyttääkö hän mandaattinsa kunnolla ja elääkö samalla itsensä näköistä elämää. Vastaaminen olisi kohtuullista ihmiselle itselleen ja kunniakasta demokratialle. 

Kummallinen aika vaatii päättäjiltä paljon. Emeritusprofessori Risto Harisaloon muistuttanut osuvasti, että vaikeissa asioissa rationaalisuuden rinnalle on otettava myös tietämättömyyden johtaminen. Vuoropuheluun pitäisi olla voimia ja kärsivällisyyttä. Kiireessäkin pitäisi väistää ylimielisyyden ansa. 

Poliitikot maalaavat meille kuvaa tästä ajasta ja tulevasta. He osoittavat työllään, mikä on tärkeää. Keväällä päättäjät, media ja kansalaiset olivat samalla kentällä, ja politiikan viestejä kuunneltiin. Nyt arki on palannut ja julkista tilaa täyttävät vessanpesun kokoiset asiat. 

Toisin kuin hassut otsikot antavat ymmärtää, politiikan työlistalla ei ole naurettavuuksia. Siellä ovat ihmiseloa horjuttavat konfliktit, onnettomuudet, talousvaikeudet ja sairaudet, eikä kukaan ole siivonnut listalta ilmastonmuutosta, ydinaseneuvotteluja tai köyhimpien maiden ongelmia. 

Kansanedustajien kannattaisi hoksata, että asiat eivät yksinkertaistu, mutta itse kukin voi suunnata työtarmoaan viisaammin. Barack Obama totesi viime viikolla seuraajastaan, että tämä ei koskaan kasvanut tehtäväänsä, koska ei pystynyt siihen. Moni päättäjä pystyy. 

Olemme eläneet kevyiden poliitikkojen ja raskaiden asioiden aikaa, mutta vähitellen äänestäjät eri maissa havahtuvat tarpeiden ja tekojen epätasapainoon. Silloin vuoronsa saavat sivistyneet ja yhteistyötaitoiset johtajat, ja maailma toipuu taudeistaan. 

Teksti on julkaistu Kalevan vieraskolumnina 25.8.2020.