Kun mummot kuolevat / heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää / ja joistakin mummoista tulee puita ja he humisevat lastenlastensa yllä, / suojaavat heitä sateelta ja tuulelta / ja levittävät talvella oksansa lumimajaksi heidän ylleen.” 

Näin tiivisti kirjailija Eeva Kilpi kolme vuosikymmentä sitten. 

Kuoleman ymmärtäminen on nykyihmiselle vaikeaa. Kuolevat sijoitetaan sairaaloihin ja hoitokoteihin, kauas katseilta. 

Kirjailija, kulttuurivaikuttaja Jörn Donner suhtautui realistisesti ja arvokkuudella kuolemaansa. Joulukuisessa Ylen haastattelussa hän muistutti, että ihminen alkaa lähestyä kuolemaa syntyessään. 

Donner sanoi elämänsä olleen monella lailla hyvä. Samoin ajatteli joulun alla kuollut ministeri Matti Ahde. ”Kun hautajaisissa arkkuni lähtee kohti kirkkomaata, tietäkää, että kannatte onnellista ja kiitollista miestä. Olen saanut elämältä niin paljon”, Ahde sanoi. 

Maarit Feldt-Ranta ehti vain keski-ikään, mutta jätti ison jäljen. Ihminen ja poliitikko ovat sanat hänen kotisivuillaan, syystä. 

Viimeisen vuoden aikana Maarit jaksoi avata keskustelua kuolemasta ja elämän arvoista. Hän puhui rakkaimmistaan ja oli kiitollinen, että ymmärsi työkiireiden keskellä viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Asiat olivat olleet tärkeysjärjestyksessä, hetkiin oli pysähdytty. 

Lääkäriliiton sivuilla kerrotaan kuoleman kohtaamisesta. Kun aikaa on vähän, ihminen käy läpi ihmissuhteitaan, tekemisiään ja tekemättä jättämisiään – olemisen perimmäisiä kysymyksiä. Kuolemaan valmistautumisessa elämä saa lopullisen perspektiivin. Silloin asiat pelkistyvät, mutta toisaalta on uutta mietittävää: miten käsitellä kuolemanpelkoa, mistä ammentaa mielenrauhaa ja mihin käyttää jäljellä olevat hetket. 

Vielä puoli vuotta ennen kuolemaansa Donner odotti toipuvansa ja jatkavansa kirjoittamista. Mieli oli eteenpäin. Saman muistan äidistäni. Hän halusi apua oireisiin, jotta voisi saada hoitoa sairauteen. Lopulta ihmisen käsissä eivät ole keinot, eikä aika. 

Kuoleman tajuaminen nostaa elämän arvoa ja kuoleman uhka antaa voimaa. Kun luonnonkatastrofi, sota tai onnettomuus vaarantaa hengen, ihminen yrittää kaikin keinoin pelastua. Jaloilleen pääsevät pakenevat, heikommat anovat apua ja vain harva lamaantuu. 

Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin vapauttamisen vuosijuhlan aikaan kerrottiin leirin nuorimman vangin elämästä. Angela Orosz Richt syntyi Auschwitzissa joulukuussa 1944, vain viikkoja ennen leirin vapauttamista. Hänen äitinsä oli kuljetettu leiriin puoli vuotta aiemmin, eikä raskautta huomattu. 

Vastasyntynyttä piiloteltiin kuolemanparakissa ja suojattiin papereilla. Elämänhalusta ja ihmisen venymisestä kauheuksien keskellä kertoo se, että äiti pystyi imettämään lastaan vakavasta aliravitsemuksesta huolimatta. Lapsi pelastui, elämä voitti. 

Kun elämän rajallisuus oivalletaan, vähenee tyhjänpäiväisyys. Donner eli enemmän kuin tusina tavallista. Samaa ei tarvitse tavoitella, mutta ei myöskään tyytyä kylmiin rutiineihin, joista ei jää edes muistikuvia. 

Järjellisen tekemisen kriteereistä pitäisi puhua suoraan. Ainakin asiantuntijatyössä on liikaa näennäistä puuhaa, johon hukataan yhteistä aikaa ja kaikkien elämää: puhetta vailla sisältöä, julkaisuja vailla lukijoita ja kokouksia vailla johtopäätöksiä ja tekoja. 

Moittia sopii myös aikuisia, jotka vievät nuorilta elämäniloa ja luottamusta tulevaan. Edes pettymysten ketju ei oikeuta mustamaalaamaan seuraavan sukupolven matkaa. Pessimismin markkinointi on itsekästä. 

Rohkeutta tarvitaan myös keskusteluun kuolemisen tavoista. Eutanasia on ohittamaton puheenaihe, kun vanhenevissa länsimaissa kuolema yleistyy ja entistä useampi näkee läheisensä kuolinkivut. 

Kuolema on ollut ihmisen matkassa aina. Siksi on outoa, että nykyihminen yrittää sivuuttaa elämän rajat ja piilotella vanhenemistaan. Vuosirenkaita poistetaan leikkaussaleissa, ja harmaa koristaa useammin auton kylkeä kuin hiuksia. Näin tehdään, vaikka ajan patinaa arvostetaan tavaroissa ja taiteessa. 

Nuoruuden ihailu on fyysisen voiman, notkeuden ja ihmisen potentiaalin arvostamista, mutta nuoruutta ei kannata palvoa. Onnistuakseen ihminen tarvitsee kuolemaa kohti pitkään kulkeneiden viisautta ja suhteellisuudentajua. 

Eeva Kilpi on vanha ja viisas. Hän syntyi vuonna 1928 Hiitolassa, Laatokan Karjalassa – seudulla, jonka Suomi menetti ihmisikä sitten. 

Kirjailija on sanonut olevansa oma itsensä nimenomaan teksteissään. Kilven sanat ohjaavat miettimään, tunnistammeko itse kukin millaisia olemme: kohtaammeko rehellisesti itsemme ja teemmekö sen, mitä elämältä toivomme. 

Kilpi kirjoitti runonsa mummoista ja kuolemasta kuusikymppisenä. Hän lopetti sen paljastamalla, että ennen kuolemaansa mummot ovat intohimoisia. Kuoleman runossa maistuu elämä. 

Teksti on julkaistu Kalevassa vieraskolumnina 11.2.2020.