Toimittaja Marko Junkkari kirjoitti noin vuosi sitten (27.10.2019, HS) visionäärisesti, kuinka Suomessa voitaisiin kaukolomailun korvikkeeksi rakentaa sisärantalomakeskuksia tyhjille jääneisiin kiinteistöihin esimerkiksi rakennemuutoksesta kärsiville alueille, kuten Myllykoskelle. Niiden hyödyntäminen olisi resurssiviisasta kiertotaloutta parhaimmillaan.

Esimerkiksi nelihenkisen perheen Phuketin-lennon hiilidioksidipäästöt ovat 4 665 kiloa. Samalla päästömäärällä ajaisi autolla 28 300 kilometriä eli yli 200 kertaa Helsingistä trooppiselle rantalomalle Myllykoskelle, Junkkari havainnoi.

Kolumnin julkaisuaikaan korona ei ollut vielä valloillaan maailmalla. Koronavuosi on tehnyt ulkomaanlomat lähes mahdottomiksi, joten ihmiset ovat hakeneet matkaelämyksensä Suomesta – uteliaisuudella tai vastahakoisesti kaukokaipuutta potien ja kenties trooppisia olosuhteita kaivaten.

Etelänmatkat ovat jo pitkään edustaneet jotain, minkä vuoksi tavallinen suomalainen työntekijä on jaksanut ponnistella ja miksi ankeat marraskuut ja arkirumba on kestetty. Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Juho Rahkosen sanoin niissä on tiivistynyt syy, ”jonka takia on jaksettu nousta sängystä ylös.”

Ilmastonmuutos on kuitenkin kääntänyt osalla ihmisistä arvostukset päälaelleen ja tehnyt matkustamista jatkavien touhusta vähintään epäilyttävää, ellei jopa hävettävää. e2 Tutkimuksen ja Vaasan yliopiston Innolabin tuoreen tutkimuksen mukaan 36 prosenttia ihmisistä on vähentänyt lentomatkailua paljon tai jonkin verran hillitäkseen ilmastonmuutosta.

Tunnontuskien kokeminen on etuoikeutettujen ongelma: moni johtaja ei ole onnistunut vähentämään lentämistä ja kokee siitä tunnontuskia, kun taas taloudellisesti tukalassa asemassa olevista moni ilmoitti, ettei kysymys edes koske heitä.

Korona-aikana on syystäkin pysytelty kotona ja siirrytty suurelta osin etätöihin – kodista on tullut keskiö. Kotoilu, muodikkaammin hyggeily, oli jo ennen koronaa muodissa. Tästä huolimatta ihmisillä on tarve liikkua ja matkustaa, mutta se on yhä tuskaisempien valintojen sävyttämä.

Pohjimmiltaan matkailu on itsekästä puuhaa: on päästävä pois, on saatava kokemuksia ja nähtävä maailmaa, on koettava eri kulttuureita, on saatava ottaa rennosti – ottaa olut aurinkorannalla. Korona ja ilmastonmuutos pistävät kuitenkin meidät kaikki miettimään asiaa tarkemmin. Onko elämä mitään ilman matkustamista – onko se sisältököyhää tai jaksaisimmeko henkisesti ilman sitäkin?

Ainakin matkailulle ja liikkumiselle pitää koko ajan keksiä parempia perusteita. HS:n toimittaja Pipsa Palttala (19.11.) pohti, voiko auton ostaminen olla mitenkään perusteltavissa korona-ajan tuskaa lievittämään: auto kun toisi vapautta matkustaa ympäri Uuttamaata.

Ihmisen mieli on joustava, ja se pystyy keksimään hyvin monenlaisia perusteluita oman toiminnan oikeuttamiseksi. Kysyimme tutkimuksessamme, miten ihmiset käsittelevät ristiriitoja oman ideaalin ja käytännön toimintansa välillä ilmastoasioissa. Yleisin vastaus oli, ettei huonoa omatuntoa tunneta, koska yhden ihmisen toimilla ei ole paljoa vaikutusta. Toiseksi yleisin vastaus oli tarttua asiaan joskus tulevaisuudessa ja kolmanneksi yleisintä oli todeta, että ristiriidat vain kuuluvat elämään.

Tietyssä mielessä nykyhetken ideaalityyppi on ihminen, joka pidättäytyy lomareissuista, mökkeilystä, matkustamista vaativista sosiaalisista kontakteista, ei kuluta mitään eikä liiku kuin jalan tai pyörällä – asui hän sitten kaupungissa tai maalla. Toisaalta markkinatalouden kannalta tämä oman elämänsä spartalainen on kauhistus.

Kirjoittajat
Jussi Westinen
tutkija, valtiotieteiden tohtori
040-8335799