Kolumnisti on päättänyt, ettei koskaan kirjoita itsestään. Ei ole mitään kirjoitettavaa, koska elämä ei ole ollut loirinkokoinen.

Suomessa on tilaa kertoa itsestään, jos on kasvoiltaan kiehtova, rääväsuinen, kulttuurisukuun syntynyt tai köyhyydestä menestykseen ponnistanut. Taustani on enemmän tavallinen kuin tarunhohtoinen ja aristelen minä-sanan käyttöä.

Teen nyt poikkeuksen ja nuoria ajatellen kirjoitan siitä, mitä elämän hiihtelyt ovat opettaneet. Tutkijan takin jätän naulaan.

Uutiset kertovat, etteivät suomalaiset tee lapsia – eivät pysty, uskalla tai elämiseltään ehdi. En lähde analysoimaan perhepelkoa tai kertaamaan lapsettomuuden herkkiä syitä. Kerron vain yhdestä tavasta rakentaa elämä.

Jos jossakin niin Suomessa nainen voi saada kaiken: koulutusta, kodin, lapsia, innostavan työn, tulot, palvelujen turvaa, mielipiteen vapautta ja valtaa.

Jokaisen tytön – ja nuoren ihmisen – kannattaisi pysähtyä, sulkea suoratoistot hetkeksi ja miettiä, mitä polulleen haluaa. Jos ei osaa yksin tehdä toivelistaa, kannattaa lukea, jutella, pohtia ja poimia esikuvia, joiden jälkiä seurata.

Päätin lukiossa, että haluan pian sekä lapsia että yliopistotutkinnon. Abikevään matkalla sovitin äitini kauhuksi häämekkoa ja ihmettelyyn vastasin: jos minä en tätä koskaan tarvitse, tyttäreni tarvitsee. Mekko jäi ostamatta, mutta parikymppisenä olin äiti, maisteri ja vaimo, kolmikymppisenä tohtori ja kolmen lapsen äiti.

Ensin haave ja sitten vastuu lapsista kannustivat eteenpäin. Kuplani oli onnellinen, vaikka rahaa oli niukasti ja kokemusta vielä niukemmin. Lapsi tuo mukanaan turvaa ja voimaa, ei päinvastoin. Onnellinen ihminen on vahva.

Ajatus, että lapsi voi syntyä vain tukevaan aikuisuuteen, on omituinen. Keski-ikäinen tietää, että elämä tai sitä elävä ei ole koskaan valmis. Kun tilanne on otollinen isolle muutokselle, rutiinien kangistama ei huomaa hetkeä tai epävarmana väistelee valintoja.

Etä-äitiyttä itkeneenä tiedän, että perheratkaisuissa on tilaa omaperäisyydelle. Avaraa ajattelua ja kannustusta tarvitaan myös puhuttaessa rahasta.

Erityisesti naisilla on kirittävää oman osaamisen arvostamisessa ja hinnoittelussa. Kun nuorena maisterina maksoin palkasta vaipat, päivähoitomaksut ja auton bensat, tilille ei jäänyt mitään. Järki sanoi, että eteenpäin on lähdettävä.

Seuraavassa työhaastattelussa esitin palkkatoiveen, joka oli kaksinkertainen edelliseen verrattuna. En tehnyt sitä ahneuttani, vaan siksi, että tiesin olevani hyvä ja rahalle oli tarvetta. Vastuu rakkaista ja luottamus omaan ahkeruuteen nujersivat vaatimattomuuden. Sain työn ja palkan. Naisen kannattaa muistaa, että harvoin palkka nousee pyytämättä ja perustelematta.

Äitini oli yksinyrittäjä 1960- ja 1970-luvuilla. Hän jätti jälkeensä pari talousviisautta: nuukuus ei ole pahe ja naisella pitää aina olla omaa rahaa. Hän teki töitä enemmän kuin tänään sallittaisiin, uurasti ja palveli, mutta oli onnellinen työssään. Äidistä oli malliksi, varsinkin kun hänen sukupolvensa naisille vain osa ovista oli auki. Sanaa tasa-arvo hän ei tuntenut.

Meidän aikaamme kuuluvat sukupolvien väliset kahnaukset, ei niinkään voimien jakaminen. Usein kiittämättä jäävät ne ikääntyneet herrasmiehet, jotka ovat kannustaneet naisia. Kun pieniltä lapsilta pakersin väitöstutkimusta, ohjaajani professori Olavi Borg ei koskaan epäillyt mahdollisuuksiani – ei edes silloin, kun uusi vauva sylissä otin neuvoja vastaan. Hänen suosituksillaan sain kolmivuotisen apurahan, ja työ oli mahdollista tehdä elämän puristuksessa.

Setämiessyytöksissä pitäisi olla varovainen. Tuomioita jaettaessa on syytä nähdä myös ne nuoren polven miehet, jotka liehuttavat julkisuudessa tasa-arvon lippua, mutta yksityisissä keskusteluissa horjuttavat naisia. Joko pahuuttaan, kateuttaan tai ymmärtämättömyyttään he pienentävät naisten tekemisiä ja leimaavat epäreilusti. Kaksinaamaisuus ei ole kadonnut, se on varjoissa.

Ajantaju on paras apuri elämän suunnittelussa. Muistan vieläkin sen valvotun yön, kun ymmärsin, että elämää on annettu vain määrämitallinen ja kuolema odottaa.

Sen jälkeen karsin arjesta ne, joiden kanssa ei ole mielekästä olla – ihmiset, jotka kiusaavat, pelaavat, epäilevät loputtomasti toisten vilpittömyyttä ja ovat mestareita käyttämään muita hyväkseen. Eroista ei tarvitse tehdä dramaattisia, voi vain liukua etäälle. Siivouksen jälkeen on enemmän aikaa tärkeimmille.

Elämän suunnittelussa voi nojata oppaisiin, ennusteisiin ja tilastoihin. Jos keskittyy siihen, mitä ihmiset keskimäärin tekevät, voi hukata arvonsa ja tahtonsa.

Meille kullekin varatut vuodet kannattaa käyttää viisaasti. Ydinajatuksesta voi tehdä vaikka huoneentaulun. Omaani laitoin: Elämäni oli sanat, joita sanoin. Turva, jonka annoin.

Teksti on julkaistu Kalevassa vieraskolumnina 24.9.2019.

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361