Lapsuuden lauantai-iltaan kuuluivat sauna, kiuasmakkara, tv-uutiset ja sen jälkeen virallisesti valvottu lottoarvonta. Sohvalla jännitti koko perhe. Niin tehtiin mummolassa ja naapurissakin. 1970-luvulla Suomi innostui lottoamaan.

Nostalgia on kaukana tämän päivän rahapelaamisesta. Edunsaajia ovat edelleen tieteen- ja taiteentekijät sekä järjestöt, jotka tarjoavat palveluita nuorille, vanhoille, sairaille ja vammaisille. Myös urheilijat kiittävät pelaavaa kansaa.

Kokonaisuutta rumentaa se, että pelaaminen aiheuttaa riippuvuutta ja vie leipää lasten suusta. Aikuiseksi varttunut Pinja kertoi lapsuusmuistojaan Iltalehdessä.

Kun pelikone ruokakaupan aulassa nielaisi Pinjan vanhemman rahat, kotiin lähdettiin tyhjän kassin kanssa. Pelihimo voitti nälän. Myöhemmin perheen ahdinko syveni, ja tyttö yritti itsemurhaa. Edes se ei lopettanut vanhemman pelaamista.

Tapaus kuvaa, mitä peliriippuvuus pahimmillaan merkitsee: vanhempi voi puskea lastaan kohti kuolemaa.

Rahapelaaminen on hyvin keskittynyttä Suomessa. Noin viisi prosenttia pelaajista häviää – luovuttaa lompakostaan – puolet Veikkauksen 1,8 miljardin pelikatteesta. THL:n tutkimusten mukaan liki neljännes potista tulee ongelmapelaajilta.

Peliautomaatteja on erityisesti asuinalueilla, joissa koulutus- ja tulotaso ovat matalia ja työttömyys korkea. Veikkaus on saanut itse päättää koneiden sijoittelun periaatteista, poliitikot eivät ole siihen puuttuneet. Näin on voitu rakentaa pelihoukutuksia vähävaraisten kulkureiteille. Samansukuiseen moraaliin ovat aiemmin sortuneet esimerkiksi huumemafiat Amerikassa.

Toivottavasti viime viikkojen keskustelu havahduttaa päättäjät, ja kauneusunilta heräillään. Nyt tarvitaan ryhtiä ja voimaa sanoa, ettei näin voi jatkua.

Pelejä ei pidä markkinoida mielikuvilla voitosta, vapaudesta ja onnesta, koska ongelmapelaaminen tarkoittaa kurjuutta. Kohtuukäytössä peleistä saa iloa, mielihyvää ja jännitystä. Papan lottolappu ei ole paha.

Ihminen on kuitenkin nautintojen edessä heikko. Siksi pelien markkinoinnissa on kerrottava, miten lyhyt matka on vapaudesta vaikeuksiin. Tupakka-askin kyljessä lukee ”tupakka tappaa”, rumat puolet pitää paljastaa pelikulttuuristakin.

Vaikka nautintoaineiden mainonta on tiukasti säänneltyä, niitä osataan ostaa ja tuonti ulkomailta on kohtuullista. Sama pätee varmasti pelaamiseen.

Pelipisteiden on väitetty olevan ihmisten kohtaamispaikkoja ja kyläkauppojen pelastajia. Pinjan mukaan pelatessaan vanhempi tuntui vaipuvan transsiin ja kadottavan tajun ympäröivästä arjesta. Tilanteesta oli yhteisöllisyys kaukana.

Ilmiön vahvistaa kaupan kassa ja kertoo, miten moni vanhuskin lyö rahansa pelikoneeseen ja jättää ruuat ostamatta. Eläkepäivän rutiini ei ainakaan poista yksinäisyyttä.

Viime vuonna Veikkaus käytti markkinointiin 47,3 miljoonaa euroa. Firma tuottaa populaarikulttuuria hyödyntäviä, näyttäviä kampanjoita. Rahaa riittää sponsorointiin, lobbaukseen ja mainosten toistoihin niin, että peli-ilo pysyy kansalaisten mielissä. Epäileväinen voi myös kysyä, vaikutetaanko kestityksillä siihen, miten toimittajat kohtelevat peliyhtiötä.

Yhtiön toimintamenoja on vara leikata niin, että tilanteen vakavuus realisoituu. Pöhöttyminen ei tee hyvää millekään organisaatiolle, monopolifirmalle se sopii erityisen huonosti.

Veikkauksen johdolta on poistettava tuloskuntoon nojaavat kannustinpalkkiot. Jos jostakin palkitaan, niin pelihaittojen vähentämisestä, ei lisäämisestä.

Tutkijat ovat jo vuosia esittäneet keinoja, joilla ongelmia voidaan poistaa. Poliitikot ovat poimineet listalta pakollisen tunnistautumisen, mutta keinona se on riittämätön.

Peliyhtiön, päättäjien ja edunsaajien välinen suhde on avattava. Poliitikot päättävät veikkausvarojen jaosta ja mitä enemmän jaettavaa on, sitä tyytyväisempiä edunsaajat ja monet äänestäjäryhmät ovat.

Ketju takaa sen, että monopolin asema on vahva, lukuisat edunsaajat rahoittajan armoilla ja päättäjät pidättyväisiä uudistuksissa. Rahoitusautomaattia ei haluta horjuttaa.

Yksi keino poistaa epäterve tilanne on katkaista läheinen yhteys edunsaajien ja pelijärjestelmän väliltä. Veikkausvaroilla kannattaisi rahoittaa vain toimintaa, joka ei suoraan näy kansalaisten elämässä. Tiede, taide ja kansalaisjärjestöt saisivat veroeuroja ja pelituotot ohjattaisiin esimerkiksi maamme kansainväliseen toimintaan, infrastruktuuriin ja vienninedistämiseen. Pelifirman imagoa ei rakennettaisi leikkivän lapsen kasvoilla, valkopesu loppuisi.

Muutokset todennäköisesti laskisivat peli-intoa, mutta samalla vähenisivät haitat ja niistä aiheutuvat inhimilliset ja taloudelliset kustannukset.

Päättäjät näyttäisivät, ettei yhteistä hyvää tuoteta heikoimpia tietoisesti vahingoittaen. Kauniita asioita ei tehtäisi tahmaisin käsin.

Teksti on julkaistu Kalevassa vieraskolumnina 27.8.2019.

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361