”Siinä ekassa somemyrskyssä huomasin, että en kuulukaan sinne, minne luulin kuuluvani, siis heidän mielestään. Ja jonkun ajan kuluttua minusta alkoi tuntua, että en enää omastakaan mielestäni kuulunut enkä haluakaan kuulua. Ne työnsi mut pois, työntämällä työnsi.” Näin kertoi Helsingin Sanomissa kirjailija Pirkko Saisio erkaantumisestaan samanmielisten kuplasta.

Vasemmiston ja vähemmistöjen ääneksi kuvattu Saisio sai kiivasta palautetta harmiteltuaan yhteiskunnan jakautumista. Poliittinen somekuoro ei hyväksynyt Saision varoituksia kohtuuttomuuksista ja ihmisten ulossulkemisesta. Kannustus ennakkoluulottomaan keskusteluun ärsytti.

Erilaisuuden ymmärtäminen on heikoilla Suomessa. Tämä näkyy myös tasa-arvokeskustelussa. Feminismin alla käydään sukupuoli- ja sukupolvitaistoa, joka hämmentää enemmän kuin innostaa.

Sen sijaan, että yhdessä raivattaisiin tasa-arvon esteitä, yhteiskunnan teräväpää keskustelee päiviä poliitikon lapsensaannista ja siitä, voivatko naiset ja miehet istua punastumatta samoissa kuppilanpöydissä.

Professori Kimmo Grönlund ihmetteli tviitissään, miksi tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta kannattavat leimaavat ihmisiä setämies-sanalla. Hän muistutti, että kaikki nimittely loukkaa.

Iällä ja sukupuolella vinoilu on rumasti ristiriidassa tasa-arvon periaatteiden kanssa. Kun vaaditaan nollatoleranssia syrjintään, sitä kannattaa myös vaatijan itse noudattaa.

Suomessa tasa-arvon historia on kunniakas. Sadassa vuodessa on harpottu takapajulasta edistyksen kärkeen.

Vuonna 1889 syntyneen isomummoni sukupolvi ponnisteli voittaakseen nälän ja kylmän. Sota vammautti seuraavan polven, mutta voimia riitti hyvinvoinnin rakentamiseen.

Naisen elämästä kurjuus rapisi kehityksen mukana. Oikeus määrätä itsestään ja käyttää äänivaltaa olivat askeleita eteenpäin. Vapaus ja vapaa-aika tarjosivat mahdollisuuksia, joita vanhakansa ei pystynyt edes kuvittelemaan.

Tasa-arvon ihanteisiin on silti matkaa. Erityisesti asenteissa on kiinni kurottavaa.

Nainen joutuu edelleen todellisuuskylpyyn, kun huomaa palkkansa pienemmäksi kuin mieskollegallaan. Nimityksissäkin mies voi ohittaa naisen ilman kestävää perustelua.

Vinot asenteet näkyvät myös siinä, mihin lapsia kannustetaan. Matemaattisilla aloilla on vähän tyttöjä ja lähihoitajakoulussa poikia. Roolit ovat ahtaita.

Oma feminismini terävöityi, kun parikymppisenä odotin esikoista ja vanheneva herra toivotti ”poikaonnea”. Olin syntymättömän tyttäreni kanssa väärää sukupuolta 1990-luvun Suomessa.

Tasa-arvon seuraava vaihe voidaan saavuttaa vain, jos eri-ikäiset ja eri sukupuolta olevat löytävät toisensa ja mukaan keskusteluun tulee niitä, joilla on valta tehdä ehdotuksista päätöksiä. Ulossulkeminen, josta Saisiokin varoitteli, on tavoitteille vahingollista.

Sanasodan sijaan tarvitaan viisautta ja yhteistyökykyä. Feminismin voima ei tule kärjekkyydestä, vaan siitä, että tasa-arvo ymmärretään paitsi ihmisten yhdenvertaisuudeksi myös osaksi kansakunnan hyvinvointia ja menestystä.

Jos feminismi kaventuu äänekkäimpien intohimoksi, se on aina marginaalissa. Tasa-arvon tavoittelu voi olla ideologinen harrastus ja osa identiteettiä, mutta se voi olla myös enemmän.

Suomalaista yhteiskuntaa tasa-arvotyöllä voidaan muuttaa silloin, kun on malttia puntaroida epäkohtia monipuolisesti. Esimerkiksi perhevapaiden uudistamiseen tarvitaan ennakkoluulotonta vaihtoehtojen kehittelyä yhteisen pöydän ääressä.

Julkisuudessa aktivistit ottavat aktivismin tarvitseman tilan, mutta usein se kertoo enemmän uhmasta kuin voimasta. Jos tasa-arvopuhe on itsevarmaa kuuntelemisen kustannuksella, yleisö ei laajene ja saavutukset jäävät laihoiksi.

Itse kukin voi olla eleettömästi reilu, jos julistaminen ei maistu. Tasa-arvo elämänasenteena ja arjen teot voivat lopulta kantaa kauemmas kuin julkinen rummutus.

Suomalaisten enemmistö kavahtaa poliittista huutoa – tuli se mistä suunnasta tahansa. Tasa-arvon epäkohtien poistamiseen tarvitaan kuitenkin enemmistön tukea. Riitelyllä se ei irtoa, vaan yhteisiksi koetuilla perusteluilla. Historiasta voi ottaa oppia.

Itsenäinen Suomi rakennettiin yhteistyöllä. Poliitikot pystyivät sopimaan, ja kansalaiset työhön yli luokkarajojen. Näin rakennettiin yhteiskunta, jossa erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus hyvään elämään.

Aikamme heikkous on kansalaisten eriseuraisuus, joka syö myös päättäjien työkuntoa. Puheista on tullut isompi osa politiikkaa kuin teoista.

STTK:n puheenjohtaja Antti Palola toivoi merkkipäivänään lisää yhteenkuuluvuutta Suomeen. Viisaasti toivottu.

Kohtalokasta olisi, jos yhteenkuuluvuus olisi vain hetken maatamme kaunistanut sana – kuin ohikulkenut vieras, jonka arvo jäi ymmärtämättä.

Teksti on julkaistu Kalevassa vieraskolumnina 7.5.2019

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361