Luin kesällä kuvauksia taiteilija Tove Janssonin rakkaasta Klovharun luodosta. Pikkuruinen puuton saari Suomenlahdella oli taiteilijan ja hänen puolisonsa Tuulikki Pietilän koti liki kolmekymmentä kesää.

Kertomuksissa pysähdyttävintä ovat kuvat. Niistä hehkuu puhdas meriluonto ja onnellinen elämäntapa vielä vuosikymmeniä kuvaushetkien jälkeen. Askeettinen ulkosaariston paikka oli pariskunnan oma valinta. Kaksi luovaa ihmistä haki sieltä tilaa rauhoittua ja keskittyä työhönsä.

Ihmisvilinään kyllästynyt Jansson löysi Harun 1960-luvun alussa. Hän kuvasi ensimmäistä kokemustaan saarella: ”Kuutosen myrsky, sadetta. Vene pelastettu juuri ja juuri. Meri on noidankattila, jyrinät kuin tykinlaukauksia. Teltta halkesi. Suurenmoisen kaunista.”

Luontokokemus on aikamme ihmiselle helposti suurenmoinen. Jos elämää virittävät digiajan ärsykkeet ja kaupunkien syke, pelkästään kesäyön auringonnousu on pysäyttävä kokemus. Hiljaisuus saa meidät kuiskaamaan, kuten Jansson kuvaili.

Ihminen on nauttinut luonnosta ja myös kiusannut sitä pitkään. Elintasoharppauksia otettaessa unohtui luonnonvarojen rajallisuus, eikä saastuttamisen ja luonnon ikiaikaisten prosessien rikkomisen hintaa laskettu. Aineellista hyvää haettaessa jäi ymmärtämättä elintärkeä ja herkkä kokonaisuus.

Suomalaiset eivät ole virheidensä kanssa yksin, harkitsemattomuutta on ollut kaikkialla. Janssonin ajan olosuhteita emme saa takaisin, mutta on välttämätöntä tehdä luonnon hyväksi kaikki mahdollinen.

Viime viikolla julkaistiin YK:n iso biodiversiteettiraportti. Sen mukaan luonnon suojeleminen ei riitä, vaan elinolojemme turvaamiseksi tarvitaan käänteentekeviä taloudellisia, sosiaalisia ja teknisiä muutoksia. Onneksi päättäjät monissa maissa ovat havahtuneet ongelmiin, koska nyt kaivataan myös entistä jykevämpiä poliittisia ratkaisuja.

Korona on muistuttanut, että luonnon monimuotoisuus ja ihmisten terveys kytkeytyvät toisiinsa. YK-raportti kannustaa katsomaan, missä kunnossa ovat metsät, maaperä, vesialueet, ilmasto, ruokajärjestelmä ja kaupungistunut maailma infrastruktuureineen.

Professori Ilari Sääksjärvi arvioi Ylen haastattelussa, ettei peliä ole menetetty, vaikka monimuotoisuus voi melko huonosti eri puolilla. Työkaluja ja valonpilkahduksia on, Sääksjärvi painottaa. Toimeen on tartuttava.

Kestävämpi elämäntapa ei velvoita meitä kurjuuteen tai vaatimattomuuteen. Pikemminkin päinvastoin: edessä voi olla entistä mukavampaa arkea, kun karsimme rihkamanhimoa, löydämme kierrättämisen ilon ja säästämme samalla rahaa. Tämä pätee myös ruokahävikkiin: kun ostamme vain sen mitä syömme, euroja säästyy ja ilmasto kiittää.

Kaksinkertainen ilo tulee siitäkin, jos malttaa olla parturoimatta pihamaata yksitoikkoiseksi nurmikentäksi ja antaa kukkien kukkia. Silloin voi istahtaa aurinkoon lepäämään ja seurailemaan pörriäisten työtä elinkelpoisen maapallon hyväksi. Ennen kotipihan rikkakasvien kimppuun käytiin myrkkypullon kanssa, nyt mukana on kamera.

”Luontoa kuuluu arvostaa, koska se on meille elinehto. Hyönteisilläkin on oma tehtävänsä. Ei ole meidän hommamme estää tai väheksyä niiden tekemisiä.” Näin kuvaa elollisten välistä tasapainoa raahelainen agrologi Maria Honkakoski Maalla-lehdessä.

Suomalaisten luontosuhde ei ole mennyt ainakaan huonompaan suuntaan koronan aikana. Moni kaipaa kaupungissakin lähimetsään lenkille, ja suvun vanha kesäpaikka korvessa tuntuu nyt vähemmän riesalta ja enemmän ilolta.

Kaikesta ei tarvitse luonnossakaan tykätä. Inhoan punkkeja koirissa ja minussa. Tove Jansson kirosi luotonsa tiiroja. ”Tiirat ovat pahimpia, varsinaisia sotureita, ja kohdistavat kakkansa tarkimmin. Nämä hohtavat valkeat vapauden ja taivaanrannan symbolit tekevät meidät kohta hulluiksi.”

Luontosuhteen ei tarvitse olla persoonaton kiiltokuva tai näyttö hurskaasta luonteesta. Ympäristöteot eivät oikeuta ylenkatsomaan niitä, jotka elävät kuten ennenkin. Innostuneimpien kannattaisi muistaa myös, että luonnon hyväksi pystytään tekemään eniten, kun vastakkainasettelua on vähiten.

78-vuotiaana Tove Jansson ei ollut enää entisellään. Hän kuvasi muutosta näin: ”viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta.” Ikä oli vienyt voimia, eikä paljas tuulinen luoto ollut enää turvallinen asukeilleen. Haru jäi paikoilleen, kun he lähtivät sieltä syksyllä 1992.

Viisautta on myöntää väistämätön: luonto on ihmistä vahvempi. Jokaiselle meistä tulee viimeinen kesä ja aika vetäytyä. Siksi kannattaa ajoissa tehdä voitavansa, jotta lapsemme voivat elää omat seikkailunsa ja elämänsä kesät. Paratiisia pallostamme ei enää saa, mutta siitä saa hyvän.

Sitaatit: tovejansson.com/saari

Teksti on julkaistu Kalevan vieraskolumnina 22.9.2020.

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361