Elinkeinoelämän vaikuttaja lähetti kasvokuvansa Twitter-seuraajilleen kuusi kertaa samana päivänä. Tilannekuvia työpäivästä hymyllä ja ilman.

Tapahtumien taltioinnit ovat aikamme päiväkirjoja. Kuvista näkee missä on tullut oltua, jos muistijälkiä ei jää. Poseeraus älylaitteelle on helppoa ja halpaa.

Työelämässäkin on hoksattu, että osuva kuva kertoo enemmän kuin tylsät sanat. Parhaimmillaan kuva on kuolematon mestariteos. Kauheimmillaan se on kohtalokas virhe – ainakin turisteille, jotka kurottelevat komeinta kuvakulmaa jyrkänteiden reunoilla.

Dosentti Jussi Vähämäki kuvaa Kuhnurien kerho -kirjassaan levottomia, jotka ovat kiinnostuneita kaikesta välittämättä mistään. Kirja on vuodelta 2003, mutta pohdinnat häkellyttävän ajankohtaisia.

Julkista tilaa ottaa nyt joukko ihmisiä, jotka levottomina tarttuvat kaikkeen, keskittyvät heikosti ja levittävät rauhattomuutta ympärilleen. Ajattelu tapahtuu enemmän aisteilla kuin aivoilla.

Tämä näkyy mediassa ja työpaikoilla. Toimittajat tekevät lyhyitä juttuja, koska yleisö ei jaksa keskittyä pitkiin – näin kerrotaan – ja siteeraavat itseään kolumneissa.

Samaan sorrutaan politiikassa ja asiantuntijatehtävissä. Oma ääni on tutuin ääni ja kyky syventyä toisten ajatuksiin heikko. Työelämän pahoinvointia voivat selittää levottomuus ja sen seuraukset: ohipuhumisesta johtuvat virheet, ärtymys, paniikissa tehtävät korjaukset ja kuorman alla uupuminen.

Rauhattomat ovat hankalia yhteistyökumppaneita. Karu yhdistelmä on se, kun työpaikan levoton jyrää ja olettaa silti jonkun hoitavan työt, joiden varassa organisaatio elää. Näkymättömät kantavat vastuun.

Levottomuuden kyllästämä työelämä tarkoittaa tehtävien, informaation, verkostojen ja ajankäytön sekamelskaa, johon upotetaan oma persoona, ja tila palautua jää olemattomaksi. Aika pitäisi ymmärtää ihmisen voimaksi ja kyvyksi, ei vain hetkien mittaamiseksi.

Vähämäen mukaan uuden työn sisältöä ovat juoruilu, tunnetilat ja tyhjänpuhuminen. Ajatus pysähdyttää: olemmeko itse luoneet kulttuurin, jossa puheenvuoroja ei mitata totuudella tai perustelujen pätevyydellä. Ehkä vihapuhe ja tahallinen väärinymmärtäminen ovat yleistyneet siksi, että tarvitsemme annoksen tunnekuohuja ja haluamme aiheuttaa voimattomuutta ja häpeää. Ihminen ristiinnaulittuna tuntuu hyvältä.

Itseriittoinen tyhjänpuhuminen, ahneus ja toisten vahingoittaminen voidaan myös lopettaa. Asiantuntijat ja päättäjät voivat oppia toisiltaan, keskustella vailla kiirettä, lukea, miettiä ja tehdä valintoja. Liioittelusta tai latteuksista ei pitäisi ainakaan palkita. Saman voi tehdä jokainen omassa elämässään.

Mallia voidaan ottaa aloilta, joissa työ on edelleen työtä eikä julkista pörhentelyä. Kaupoissa myyjät myyvät, kouluissa opettajat opettavat ja sairaaloissa hoitajat hoitavat. Heille työ on aitoja tekoja, ei näyttäytymistä.

Ihmisen ei pidä olla työmuurahainen, mutta vastuu on kannettava oman työnsä jäljestä. Jos julkkissankari kuvittelee hoitavansa seminaarikeikan persoonansa voimalla perehtymättä, ilman ainuttakaan uutta ajatusta, teko on lähellä huijausta. Keimaileva selfie ei pelasta ketään.

Vastuullinen media voisi selkiyttää, mikä loputtomasta tarjonnasta on viihdettä ja mikä asiaa. Pintakiillon aikana ei kannata olettaa, että kansalainen erottaa faktan fiktiosta. Eri alustoille tiputellut tuotokset erikoistehosteineen jättävät liian usein vain vaikutelmia, eivät sivistä. Mielikuvituksella leikittely menee liian pitkälle.

Itsekeskeisen rauhattoman elämän hylkääminen ei tarkoita tylsyyttä, jossa rutiineja riittää, iloa ei. Vastuunkantamisen onni tulee tuloksista ja hyödyistä – hoidan osani ja sillä on väliä.

Vastuullinen ei kerää hurrauksia laiskoilla heitoilla ihmisille, joiden voimat eivät riitä väitteiden totuuspohjan perkaamiseen. Yhteisen toimintakyvyn rikkominen kärjistyksillä ja puolitotuuksilla ei ole kunniakasta.

Tyhjänpuhuminen vähenee, kun riittävän moni katsoo peiliin, asettaa laatumittarit ja kannustaa muita samaan. Päiväunissa voi haaveilla, että ainakin ympäristöstä ja nuorten huolista voidaan vielä puhua asiallisesti.

Kun maailma on ongelmilla lastattu, kenenkään tehtävänä ei pitäisi olla jaarittelu ja itsensä esillä pitäminen, eikä vahingossakaan toivottomuuden markkinointi. Yhteiskunta pystyy hyvään vain, jos ongelmanratkaisua arvostetaan ja me on isompi sana kuin minä.

Suomalaiseen kansanluonteeseen ja arvopohjaan sopii se, että asioita tehdään konstailematta, luotettavasti ja yhteisvastuu mielessä. Emme ole spektaakkelinnälkäisiä.

Lopulta ylenpalttinen keikarointi jää tämän ajan ilmiöksi, johon suhtaudutaan jälkeen päin hymähdellen kuin hassuun muotivaatteeseen tai ihmedieettiin. Hetkensä lapsia.


Teksti on julkaistu vieraskolumnina Kalevassa 20.11.2018.

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361