Surullinen tarina Brasiliasta: hakattuja sademetsiä ja pilaantunutta lihaa

Brasilian Amazonin alueella karjamäärä kolminkertaistui vuodesta 1993 vuoteen 2013, yhteensä noin 60 miljoonaan nautaeläimeen. Samaan aikaan karjan pääkasvatusalueilta hävisi noin Suomen kokoinen alue metsää.

Metsien häviämistä ryhdyttiin suitsimaan noin 10 vuotta sitten erilaisilla karjankasvattajien ja teurastamojen sanktioilla ja ohjauskeinoilla ja ensimmäisiä positiivisia merkkejä on nähtävissä.

Myös soijapavun viljelyn takia tapahtuvaa metsän raivausta saatiin vähenemään. Vuonna 1995 Brasiliassa hävisi metsää yhteensä yli 2 miljoonaa hehtaaria, kun vuonna 2013 sitä hävisi ”vain” puoli miljoonaa hehtaaria.

Ikävä kyllä suunta on kolmen viimeisen vuoden aikana kääntynyt ja metsiä hakataan taas enemmän erityisesti vientiä varten viljellyn soijan tarpeisiin. Metsien raivaaminen lisää kasvihuonekaasupäästöjä ja vähentää hiilensidontakapasiteettia.

Naudanlihan kasvatuksesta on tullut Brasilialle tärkeä valuuttatulojen lähde. Vuonna 2013 naudanlihan vienti tuotti Brasilian lihankasvattajien liiton mukaan tuloja lähes 7 miljardia dollaria (Suomen elintarvikkeiden ja maataloustuotteiden koko vienti on noin 1.5 miljardia dollaria). Pari viikkoa sitten paljastunut naudanlihan laatuskandaali uhkaa kuitenkin tehdä ison loven ei vain naudanlihan, vaan myös siipikarjan lihan vientiin.

Muutaman suuryrityksen epärehellisyyden ja lepsun viranomaisvalvonnan takia koko sektorin maine on menetetty ja sen palauttaminen vie aikansa. Tosin merkkejä viennin hitaasta elpymisestä suurille markkinoille, kuten Kiinaan, on jo nähtävissä. Kysymyksiä herää siitä, miksi valtio, jolle vientitulot ovat elintärkeitä, ei kanna parempaa huolta tärkeiden vientituotteiden turvallisuudesta ja laadusta.

Kysymyksiä herää myös koko maailman ruokajärjestelmän järkevyydestä. Yhä suuremmiksi kasvavat, tuotantopanosten ja tuotteiden kauppaa käyvät yritykset toimivat liikemaailman lakien perusteella. Tällöin ympäristöllisen, eettisen ja sosiaalisen kestävyyden kysymykset voivat jäädä kysymättä.

Suurin osa maailman maataloustuotteista kulutetaan tuotantomaassa ja maailmanmarkkinoilla liikkuu vain noin viidesosa kokonaistuotannosta. Silti rajojen yli liikkuu valtavat määrät rehua ja ruokaa. Mitä mahdollisuuksia yksittäisellä ihmisellä on tietää, mitä kaikkea lautaselle päätyneen ruuan takaa löytyy? Kehen voi luottaa?

Lyhyet ja helposti jäljitettävät ruokaketjut tuntuisivat luotettavammilta kuin pitkät ketjut ja tuntemattomat toimijat. Tuottajan ja valmistajan tuleminen esiin omalla nimellään ja kasvoillaan merkitsee paljon suomalaisessa luottamukseen perustuvassa toimintakulttuurissa. Kaupassa kannattaakin katsoa ja ravintolassa kysyä, mistä ruoka on peräisin.

 

Kaisa Karttunen
tutkija, MMT
e2