”Elämä alkaa niin hitaasti, ettei edes huomaa sen kuluvan.” Näin lauloi oululainen musiikintekijä Ellinoora Vain elämää -ohjelmassa ja pysäytti miettimään: tajuaako kiireissään ryntäilevä aikuinen, miten lyhyt matka on nuoruudesta vanhuuteen.

Kukaan ei pysy nuorena, mutta aina voi muistaa mitä on olla nuori. Ammatillisen koulutuksen uudistusta seuratessa tulee väistämättä mieleen, ovatko remontin arkkitehdit muistaneet, millaisia nuoret ovat ja mitä he tarvitsevat kasvun tueksi.

Opetusministeriön mukaan ammatillinen koulutus uudistetaan osaamisperusteiseksi ja asiakaslähtöiseksi. Samalla lisätään työpaikoilla tapahtuvaa oppimista ja yksilöllisiä opintopolkuja.

Teini-ikäinen opiskelija on siis parhaassa tapauksessa arvostettu asiakas, joka saa yksilöllistä opetusta ja oppii työharjoittelussa aikuisten rinnalla. Pitkin syksyä nuoret vanhempineen ovat kuitenkin kertoneet toisesta todellisuudesta.

Pahimmillaan koulussa on opetusta vain kolmena päivänä viikossa ja muina päivinä nuorten pitäisi tehdä omatoimisesti etäopintoja. Motivoituneille ja määrätietoisille tämä sopii, mutta horjuvalle nuorelle itsenäinen työskentely ja oman opintopolun määrittely ovat utopiaa. Etäpäivä itseohjautuu vapaapäiväksi ja opinnot haahuiluksi.

Opetushallituksen selvityksen mukaan entistä useampi nuori keskeyttää opinnot. Tämä on vakava asia, sillä keskeyttäneillä on kohonnut riski syrjäytyä työmarkkinoilta ja ajautua ongelmakierteeseen.

Viime vuosien leikkaukset ammattioppilaitosten rahoituksesta ovat tarkoittaneet opettajien irtisanomisia ja oppituntien vähentämistä. Tämä on tapahtunut samaan aikaan, kun nuorten erityistarpeet ovat lisääntyneet.

Helsingin Sanomat kertoi äskettäin, että lasten tunne-elämän ja käyttäytymisen vuoksi apua hakevia perheitä on entistä enemmän. Lastenpsykiatrisen erikoissairaanhoidon lähetteiden määrä on kasvanut koko maassa. Ongelmat näkyvät paitsi terveyspalveluissa myös kouluissa ja lastensuojelussa.

Kun nuorten terveys- ja käytösongelmiin yhdistetään koulutuksen reformi ja säästöt, kokonaisuus on hälyttävä. Poliittisilla päätöksillä voidaan ajautua tilanteeseen, jossa entistä useampi nuori syrjäytyy ja säästöt kääntyvät lisäkustannuksiksi. Kehityksen sijaan näemme taka-askeleita.

Kaikki oppilaitokset eivät ole samassa nipussa: osa pärjää muutosten keskellä, ja eroja on myös koulutusalojen välillä. Syyllisiä etsittäessä on varottava epäreiluja yleistyksiä.

Paljon on kiinni paitsi rahasta myös johtamisesta – siitä miten rytminvaihdos osataan tehdä. Uudistus ei onnistu, jos opettajille tarjotaan auditoriosulkeisia ja oletetaan sitten, että käytännön tilanteet hoituvat. Etäisyys hallinnon, luokkahuoneen ja työelämän todellisuuden välillä ei saa olla liian pitkä.

Ammattioppilaitoksen opiskelija – asiakas – voi olla epävarma murrosikäinen tai vahvasti keski-ikäinen ammatinvaihtaja, joka on opiskellut viimeksi silloin, kun presidenttinä oli Kekkonen ja naapurissa Neuvostoliitto. Opettajalta vaaditaan aikaa, motivaatiota ja erityistaitoja, jotta hän pystyy kymmenien erilaisten opiskelijoiden kanssa rakentamaan yksilölliset opintopolut, hoitamaan työelämäyhteydet ja vielä varmistamaan, että opiskelija ymmärtää mitä pitää tehdä.

Nuorten tilanteeseen vaikuttaa perhetausta. Kodin kannustus auttaa eteenpäin, mutta mahdollisuuksien tasa-arvo jää toteutumatta, jos onnistuminen on kiinni vanhempien tuesta. Koulussa pitäisi pärjätä kotioloista riippumatta.

Ammattikoulujen rahoituksesta noin kaksi kolmannesta menee opetukseen ja kolmannes tiloihin, hallintoon ja muihin oheispalveluihin. Joko tuota jakoa muuttamalla tai lisärahan turvin on varmistettava, että opiskelijat saavat opetusta – siis sitä palvelua, jota ovat tulleet koulusta hakemaan.

Verkkoympäristöt työpaikoilla eivät tarkoita yksin pärjäämistä, eikä niin saa olla kouluissakaan. Erityisesti heikommat opiskelijat tarvitsevat opettajaa kuin rallikuski hanskoja – pitävä ote ei onnistu paljain käsin.

Jos päteviä opettajia ei ole tarjolla, tarvitaan palkkarahojen lisäksi täydennyskoulutusta. Vastuullista johtamista on myös myöntää, että tarvitaan henkilövaihdoksia.

Yksilöllisyyden korostamisen rinnalla pitää muistaa, että oppimista auttaa ryhmän tuki. Vanhanaikaiseksi ei saa tuomita sellaista, mikä on toiminut vuosikymmeniä.

Ammatillisessa koulutuksessa on osattu tehdä kiiltokuvamaista brändäämistä. Ensin ammattikouluista tuli ammatti-instituutteja ja -oppilaitoksia. Sitten osa innostui vierasperäisistä erisnimistä divaritason jalkapalloseurojen tapaan.

Mikäli koulutuksen ongelmia ei korjata, oppilaitokset voivat keskittyä jälleen nimenvaihdoksiin. Jos opettajista luovutaan, koulun sijaan on reilumpaa puhua opetuksen verkkopalveluista tai etäopiskelun tukipisteistä. Koulu on liian arvokas sana pilattavaksi.

Teksti on julkaistu Kalevassa vieraskolumnina 23.10.2018

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361