Presidentti Sauli Niinistö tapasi työmarkkinajohtajat kiky-neuvottelujen aikaan joulukuussa 2015. Tänä kesänä hän isännöi suurvaltajohtajia Vladimir Putinia ja Donald Trumpia Helsingissä.

Julkisuudessa on viime viikot askarreltu sen kanssa, keitä tasavallan presidentti saa tavata ja keiden pitää tietää tapaamisista. Reaktioita on ollut kahdenlaisia: politiikan ammattilaiset eivät ole taivastelleet asiaa, mutta etäältä tilannetta katsovat tutkijat ja toimittajat sitäkin enemmän.

Puoluekantaan katsomatta kansanedustajat, ministerit ja presidentti tapaavat toisiaan. Osa areenoista on virallisia, kuten yhteinen ministerivaliokunta ja valtiopäivien avajaiset eduskunnassa. Epävirallisempia ovat esimerkiksi eduskuntaryhmien ja valiokuntien vierailut Mäntyniemessä.

Erityinen merkitys epävirallisilla tapaamisilla on nuoren polven poliitikoille. Jos kutsuja karsastettaisiin, tulokkaat jäisivät ulkokehälle, hiljainen tieto katoaisi ja toisaalta tuoreet näkemykset jäisivät pimentoon.

Mahdollisuus tavata, jutella ja rakentaa luottamusta on toimivan demokratian edellytys. Vuoropuhelu yli sukupolvi-, sukupuoli- ja instituutiorajojen vähentää ennakkoluuloja, vahvistaa yhteistä tietopohjaa ja auttaa löytämään kelvollisia ratkaisuja ongelmiin.

Hankalissa tilanteissa presidentti on tarjonnut keskustelukumppanuutta, jos sitä on kaivattu. Näin on ollut kautta vuosikymmenten, vaikka puhetavat ja asialistat ovat muuttuneet. Valtaoikeudet rajaavat tekemistä.

Jos presidentti henkilönä koetaan taitavaksi ja luotettavaksi, hän on sitäkin tärkeämpi. Tarja Halonen näytti miten arvovallalla voi tuupata eteenpäin Pietarin jätevesijärjestelmää. Niinistö on puhunut talouden tilasta ja nuorten ongelmista. Valtaoikeudet eivät estä huolestumista, eivätkä pakota vaikenemaan.

Presidentti on linkki yli sektorirajojen. Osalle viime viikkojen kommentaattoreista tuli yllätyksenä se, että päättäjät tuntevat toisensa. Yritysjohtajat, päätoimittajat, tieteen vaikuttajat, poliitikot, järjestöjohtajat ja kirkonmiehet voivat olla opiskelukavereita, mökkinaapureita, tuttuja seminaareista, harrastuksista tai nuorisopolitiikasta. Suomi on pieni, ja tutuksi on helppo tulla.

Valtaosa päättäjistä on tehnyt oman elämänsä luokkaretken ja kivunnut tavallisesta kodista vaikuttajaksi. Kokemukset yhdistävät. Tausta on parhaimmillaan myös takuu sille, ettei valta sokaise.

Poliitikkoja pitää arvioida kriittisesti. Samalla kannattaa muistaa, ettei se ole ainoastaan median ja tutkijoiden varassa. Kenenkään ei tarvitse pelätä, että vahtimatta jää, jos en itse vahdi.

Monipuoluejärjestelmä ja jatkuva kilpailu vallasta takaavat sen, että poliitikot arvioivat tinkimättömästi toisiaan. Vastuupaikalle valittu sopimaton henkilö paljastuu ensimmäisenä kollegoille, ja aika tehtävässä jää yleensä lyhyeksi.

Politiikkaan kuuluu myös itsekriittisyys. Vastuunkantajat ovat itse itsensä kovimpia kirittäjiä - omia taitoja ja pärjäämistä epäillään. Harvalla suomalaisella on kiiltävä itseluottamus.

Poliitikot eivät ole sen epäilyttävämpiä kuin muutkaan itsenäistä työtä tekevät. Kun tutkija analysoi ja toimittaja kirjoittaa, voidaan olettaa, että hän hoitaa työnsä huolella ilman, että sitä olan yli vahditaan. Virheitä, jopa väärinkäytöksiä ilmenee, mutta se ei tarkoita politiikassakaan, että ihmiset olisivat pahoja ja koko järjestelmä vinksallaan.

Viime aikojen kummallisuuksia on ollut tiedeyhteisöstä esitetty tulkinta, jonka mukaan presidentti ei olisi toisella kaudellaan vastuussa kenellekään. Ikään kuin toimikausien rajaaminen kahteen perättäiseen tarkoittaisi, että tehtävään valittu henkilö hylkäisi viimeisen kuuden vuoden aikana työmoraalinsa ja lakkaisi tuntemasta vastuuta kansalle. Samaa soveltaen jokainen eläkeikää lähestyvä tai määräaikainen työntekijä heittäisi hanskat tiskiin työsuhteen loppuaikoina. Teoretisoinnille on paikkansa, mutta siinä olisi hyvä edes hipaista todellisuutta.

Poliitikkojen arvioinnissa kriittisyys lähestyy epäluottamuksen markkinointia. Suuntaus sopii populistiseen aikaan, mutta se ei sovi sen enempää tutkimukseen kuin journalismiinkaan. Molemmissa pitäisi olla analyyttinen ja objektiivinen työote, muistaa tarkastelun monipuolisuus, eritellä tilannetekijät ja pitää tunteet kurissa.

Harkinta kannattaisi ulottaa ilmaisuun. Isot värikylläiset sanat takaavat huomion, mutta niiden käytössä on oltava varovainen. Ammattikunnan uskottavuuden kustannuksella ei pidä liukua vastuunkantajien tarkoitushakuiseen, yksipuoliseen – jopa ideologiseen - mustamaalaamiseen. Sitä ei kaivata sen enempää kuin ylistämistäkään. Ainakin jokaisen tutkijan ja toimittajan on syytä muistaa itsekriittisyys: tiedänkö varmasti riittävästi, jotta arvioni on pätevä.

Teksti on julkaistu Kalevassa 28.8.2018

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361