Pitkätukkaiset nuoret miehet, aids-potilaat ja tv-sarjat, kuten Dallas, nostattivat aikanaan paniikkia ja huolta yleisen järjestyksen säilymisestä. Uhat koettiin suuremmiksi kuin ne todellisuudessa olivat, ja julkisuus ruokki ihmisten pelkoja.

Moraalipaniikiksi kuvattu ilmiö on helppo tunnistaa tänä päivänä. Pienetkin asiat saavat aikaan kivikovia reaktioita. Aiheeksi käy vaikka ministereiden nyrkkitervehdys tai Robinin seksiä hipaiseva kesähitti. Tulinen some-keskustelu leimahtaa minuuteissa ja sammuu päivän päättyessä tai viimeistään seuraavaan kohuun.

Päättäjien on syytä ymmärtää mistä moraalipaniikeissa on kyse. Professori Juho Saaren mukaan ne ovat merkittäviltä osin perustelematonta moraalista paatosta, joka kanavoituu tiettyä ryhmää kohtaan.

Paniikki voi olla myös merkki kansalaisten perustarpeiden järkkymisestä ja vakavista peloista. Reaktiot Turun joukkopuukotuksiin ovat esimerkki tästä.

Moraalipaniikeissa on myös politisoitumisen makua. Kun päättäjä julistaa soteratkaisun tärvelevän Suomen tulevaisuuden, hän herkuttelee kansalaisten peloilla. Pahimmillaan vastuuttomat poliitikot hyödyntävät uhkakuvia kannatuksen nostamiseksi eikä tavoitteena ole ratkaisujen löytäminen. Uhkia halutaan vahvistaa tai ainakin ylläpitää.

Moraalipaniikista tulee päättäjän paras kaveri silloin, kun se vaikuttaa valintoihin jo ennalta eikä paniikkia pääse syntymään. Jos päättäjä ymmärtää yhteiskunnan logiikkaa ja herkkyyksiä, hän lukee tilanteita, perehtyy, valitsee esiintymistavat ja sanat huolella eikä törmäile eteenpäin kuin lapsi huvipuiston autoradalla. Moraalipaniikin riski parantaa suoritusta.

Parhaimmillaan kohut uudistavat toimintatapoja. Näin kävi vuosikymmen sitten vaalirahaskandaalissa, joka kerta heitolla kohtuullisti rahankäyttöä politiikassa, siivosi kampanjointia ja lisäsi avoimuutta. Puolueet uudistuivat kivun kautta, mutta ymmärtäen, ettei paluuta entiseen ole.

Samaa voisi odottaa nyt kirkolta. Sen sijaan, että luottokorttien leväperäistä käyttöä vähätellään, pitäisi pyytää anteeksi ja muuttaa koko toimintakulttuuri. Vaikka verovarojen epäilyttävää käyttöä on ollut ”vain” muutama tuhat euroa, se on tänä aikana liikaa, koska menetetyn luottamuksen hinta on paljon korkeampi. Kirkon päättäjien pitäisi ymmärtää mitä kello on lyönyt.

Yritykset tunnistavat moraalipaniikin riskit julkisia toimijoita paremmin. Työntekijöiden reilu kohtelu, kestävät tuotantotavat ja raaka-aineiden alkuperä ovat osa yritysten arvoa, yhtä lailla kuin toimitilat ja tuotemerkit. Ajattelemattomuudesta johtuviin mainevaurioihin ei ole varaa.

Tyhmässä organisaatiossa väitetään vastaan tosiasioille ja jatketaan itsepintaisesti toimintaa, joka on menneestä maailmasta. Suomessa rakenteellisesta typeryydestä kertoo vuosikymmeniä jatkunut koulukiusaaminen. Kouluissa – ja monilla työpaikoilla – ajateltiin liian kauan, että väärin tekeminen on sallittua, jos siitä vaietaan.

Seurattavaa riittää. Esimerkiksi Veikkaus on nyt puheenaihe, koska monopoliyritystä epäillään peliautomaattien tietoisesta sijoittelusta pienituloisten asuinalueille. Huonolta näyttää, jos tulos otetaan heikompien kukkarosta ja hyvinvoinnista.

Kohut rasittavat päättäjiä, mutta niihin liittyvä moraalinen hätäännys tekee hyvää yhteiskunnalle. Se kannustaa jokaista arvioimaan omaa toimintaansa ja tukistaa sopivasti, jos syytä on.

Moraalipaniikissa ja lastenkasvatuksessa on jotakin samaa. Jos teini jää kiinni keskarikännistä, vanhempi joutuu arvioimaan, onko se normaali ikään kuuluva kokeilu vai pahempaa. Moraalipaniikin iskiessä päättäjän on puntaroitava, onko kyse tavallista värikkäämmästä kansalaiskeskustelusta vai vakavista peloista, jotka vaativat aina harkittuja tekoja päättäjiltä. Hätäännyksen hetkellä vastuuta kantavilla ei ole perunakuoppaa, johon paeta.

Moraalipaniikki on päättäjille peiliin katsomisen paikka. Ovatko omat toimet syynä tilanteeseen? Onko kiire, välinpitämättömyys tai taitamattomuus lisännyt ihmisten huolia ja pelkoja? Rohkea päättäjä uskaltaa kysyä saman kuin teinin vanhempi: teinkö virheitä, provosoinko?

Yhteiskunnan muuttuessa nopeasti päättäjillä on oltava aikaa keskittyä paitsi sisältöratkaisuihin myös julkiseen keskusteluun, jossa päätöksiä perustellaan. Jos puhetapa on sama kuin väsyneellä vanhemmalla, keskustelun sijaan sorrutaan ohipuhumiseen. Jos teini ei ymmärrä mitä vanhempi sanoo ja kuulee puheen paasauksena, seuraava kriisi ei ainakaan yllätä.

Moraalipaniikit kuuluvat aikaamme eikä niitä estetä viisaallakaan toiminnalla. Päättäjä voi kuitenkin välttää helpot virheet, jos hän tunnistaa paniikin oireet.

KOLUMNI ON JULKAISTU KALEVASSA 13.3.2018

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361