Joulukuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1993 Helsingin taivas oli pilvinen, satoi lunta, oli viisi astetta pakkasta, näillä sanoilla eduskunnan puhemies Maria Lohela aloitti puheensa presidentin virkaanastujaisissa pari viikkoa sitten.

Lohelan esiintymistä kiiteltiin vuolaasti. Syytä olikin. Puhe oli tilanteeseen sopiva: arvokas, kuulijoita yhdistävä, kieleltään rikas, yhtä aikaa koskettava ja asiapitoinen.

Suomessa poliitikkojen puhetaito on niin alamaissa, että puhemiehen onnistuminen nousi uutiseksi. Tylsä jaarittelu on vakio, kuulijat paikoilleen naulitseva esiintyminen on poikkeus.

Puhe on poliitikkojen tärkein työväline. Jos jokainen kansanedustaja pitää yhden puheen viikossa, vuodessa niitä kertyy yli 10 000. Lähempänä totuutta lienee kaksi viikossa, siis 20 000 poliittista puhetta vuodessa. Tilaisuuksia onnistua tai epäonnistua on ylellisen paljon.

Menneinä vuosikymmeninä toimittajat ja suuri yleisö seurasivat puheita, koska niissä oli uutisia tai ainakin värikkäitä tulkintoja politiikan väännöistä. Tänä päivänä poliitikot puhuvat yhtä ahkerasti, mutta viran puolesta lausutut latteudet eivät kiinnosta. Median reaktiot ovat lähinnä kohteliaita: jutut puheista jätetään vain tekemättä.

Vääryyttä olisi väittää, että Lohela on ainoa onnistuja. Esimerkiksi ministeri Annika Saarikko pystyy käsittelemään monimutkaisia asioita nukuttamatta kuulijoita.

Poliitikkojen epäonnistuneilla puheilla on sama kaava. Puhuja tulee tilanteeseen pohtimatta ennalta, miksi on äänessä, keitä kuulijat ovat ja mitkä ovat heidän odotuksensa.

Kun pohjatyöt jäävät tekemättä, poliitikko sortuu heittämään rutiinikeikan. Silloin yleisölle tarjoillaan valmistellun puheen sijaan kehno esitelmä, joka täyttyy yleispoliittisista itsestäänselvyyksistä tai valiokuntakielestä ja liian vaikeista yksityiskohdista - sanoista vailla tarinaa ja inhimillistä kulmaa.

Tilanne on karu, jos kansalaiset odottavat poliitikolta tulkintaa arjen huolista, mutta kuulevat väsähtäneen esityksen työllisyysasteesta, talouskasvusta ja näkymistä suhteessa kilpailijamaihin. Puhe ei parane siihen upotetuilla numeroilla, joita pätevät taustamaisterit laskevat ministeriöissä ja tutkimuslaitoksissa.

Lohelan puhe oli vahva, koska se nojasi suomalaisia yhdistäviin kokemuksiin ja auktoriteetteihin. Kun puhemies kertasi edesmenneiden presidenttien viisauksia, harva sulki turhautuneena korvansa. Teksti oli lyhyt, mutta riveiltä näkyi lukeneisuus.

Liian moni poliitikko luulee, että täsmällinen tieto vakuuttaa. Tieto voi hurmata, jos kuulijat ovat asioiden syväkyntäjiä hallinnosta tai tiedeyhteisöstä. Muulloin ei. Ammattitaitoinen poliitikko osaa numerot, mutta ei käytä niitä. Hän ilmaisee sanoilla ja niiden sävyillä tietopohjansa, arvonsa ja linjansa.

Poliitikko – tai puheenkirjoittaja – voi sortua samaan kuin ahkera tutkija. Hän ahmii tietoa, innostuu yksityiskohdista ja kadottaa kyvyn erottaa olennainen epäolennaisesta. Puheista tulee lähteiden referointia ja oma ajattelu puuttuu. Rima on samalla tasolla kuin muillakin, alhaalla.

Puolivahingossa myös asiakirjojen ja asiantuntijoiden käsitteet tarttuvat. Ollakseen pätevä, moni poliitikonalku opettelee puhumaan toisin kuin ennen uraansa. Kapulakieli syrjäyttää murteen, rosot ja ilmeikkyyden. Tarpeen olisi istuttaa poliitikot kuuntelemaan tunneiksi omia puheitaan ja lopuksi kysäistä, oliko se nautinto vai rangaistus.

Aika on muuttanut poliittisen puheen luonnetta. Vuosikymmeniä poliitikot kiersivät maata kertomassa kuulumisia pääkaupungista. Tieto ja tulkinnat olivat uutta ihmisille. Tänä päivänä viestit liikkuvat poliitikkoa nopeammin, eikä päättäjän kohtaaminen ole ainutlaatuista.

Hyvä puhuja huomaa muutokset, uskaltaa olla itsekriittinen ja arvostaa esiintymistilanteita ja yleisöjä. Hän hylkää tyhjät lauseet ja tunnistaa, että muotisanat, kuten keskiö, yhdyspinta, haaste ja substanssi, ovat poliittista sanasumutusta. Kiireistä huolimatta taitava puhuja pohtii sekä asioita että ilmaisua, koska hän ymmärtää – kuten monet poliitikot ennen häntä – puheen merkityksen politiikassa.

Suomessa on tilaa puheillaan erottuville poliitikoille. Veikkaan menestystä sille, joka on riittävän älykäs omaksumaan tietoa, riittävän nöyrä kehittämään taitojaan ja riittävän rautahermoinen siihen, että riuhtaisee itsensä totutusta eli malttaa puhua vähemmän, mutta paremmin. Hän oivaltaa tilanteet, joissa voi hämmästyttää puheella ja tulla huomatuksi. Puhemiehenä Lohela sai tilaisuutensa ja käytti sen.

Seuraavia onnistujia on mukava odotella. Ohjeeksi heille voi antaa ainakin sen, että numerot kannattaa säästää vuosilukuihin. Ne ovat lyhin mahdollinen tapa kertoa tarina.

Kolumni on julkaistu Kalevassa 13.2.2018

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361