Muutama vuosi sitten uutisoitiin, että elämä julkkiksena on yksi nuorten toiveammateista. Jos asiaa tutkittaisiin nyt aikuisten joukossa, tulos voisi olla sama. Moni viihtyy sosiaalisessa mediassa ja haluaa naamansa tutuksi.

Menneinä vuosikymmeninä mediasta tuttuja olivat missit, urheilijat, poliitikot ja uutistenlukijat. Tavallisessa elämässä esiintymistaitoisia olivat lähinnä papit ja opettajat. Nyt yritysjohtajan kasvot ovat osa firman brändiä, toimittaja venyttää asiantuntemustaan kommentaattorina ja tutkijoita valmennetaan luonteviksi kameran edessä. Julkisuus on monelle osa työnkuvaa.

Journalismissa muutos ei ole kivuton. Suuri osa toimittajista tekee edelleen työtään asiaan keskittyen, perinteisesti. Julkisuushakuisempi työtapa tarkoittaa uutisjutun lisäksi persoonallista viestintää eri kanavissa ja vuoropuhelua yleisön kanssa kelloon katsomatta.

Sosiaalisessa mediassa aktiiviset toimittajat voivat harhautua lausumaan mielipiteitä, jotka hämärtävät työn riippumattomuutta. Karkeat yleistykset, asenteellisuus ja pilkkaava puhetapa syövät journalistien – ja muiden asiantuntijoiden - uskottavuutta.

Hakoteillä ollaan silloin, kun toimittaja selittää juttuaan parhain päin, vaikka faktat luistavat alta tai silloin, kun toimittaja juttelee somessa samanmielisten kanssa päivästä toiseen ja yleisö alkaa kysellä ajattelun monipuolisuuden perään.

Media voi omilla valinnoillaan lisätä hämmennystä. Yleisön on vaikea pysyä mukana silloin, kun eri juttutyyppejä käytetään limittäin. Ammattilaiselle on selvää mikä on uutinen, kommentti, kolumni ja analyysi, mutta huomaako hätäinen lukija niiden eron. Toimittajan mielipide tai virheellinen väite voi levitä totena.

Pahimmillaan lehden linjaksi ymmärretään pääkirjoituksen sijaan näkemys, jonka maineikas toimittaja heittää palstallaan. Riski tähän kasvaa, jos kansalaisten medialukutaito heikkenee ja ammatti-identiteetiltään horjuvat, impulsiiviset toimittajat nousevat mielipidevaikuttajiksi.

Moni tekijä suojaa journalismia alamäeltä. Julkisen sanan neuvosto on median itsesääntelyelin ja etiikan valvoja. Sitä nopeampi ja ehkä tehokkaampikin keino on toimittajien keskinäinen some-nokittelu, jossa ruoditaan heikkojen juttujen yksityiskohtia. Sanailusta tulee usein mieleen toverituomioistuin.

Toimittajakeskeisessä journalismissa tarpeen voisi olla myös mentoriohjelma, joka auttaisi säilyttämään maltin ja suhteellisuudentajun. Taannoin älyttiin, että rippikouluiän juuri ohittaneet mäkihypyn olympiavoittajat olisivat tarvinneet tukea menestyksen hetkellä. Samaan tapaan pitäisi auttaa journalistilahjakkuuksia eikä jättää yksin tekemään virheitä.

Paljon hyvääkin on tapahtunut. Sosiaalinen media on kansanvaltaistanut julkista keskustelua. Kuka tahansa voi saada mielipiteilleen näkyvyyttä. Ennen se vaati kirjoitustaitoa ja rohkeutta lähestyä toimitusta, nyt riittävät nettiyhteys, toimivat sormet ja vähän heikompikin ajatus.

Myös tasavertaisuutta on helpompi kokea, kun julkisuudesta tuttu jakaa musiikkivideoita ja kuvia kotiruuasta kuin kuka tahansa. Näin syntyy vaikutelma, että elämäntapa ja keskustelun paikat ovat yhteisiä.

Myönteistä on sekin, että valemedioiden aikana monen laatulehden näkymä on hyvä. Journalistinen uskottavuus ymmärretään kilpailueduksi.

Valeuutiset ovat silti riski perinteiselle medialle. Viestinnän professori Esa Väliverronen kertoo Faktabaarin kolumnissaan selvityksestä, jonka mukaan puhtaita valeuutisia oli Britannian Brexit-äänestyksen aikaan vain muutama. Sen sijaan eri tavoin harhaanjohtavia juttuja oli paljon ja ne olivat enimmäkseen vakiintuneissa uutismedioissa.

Tieto on pysäyttävä myös suomalaisille tiedotusvälineille. Toimituksissa on syytä arvioida, annetaanko omassa työssä tilaa valeuutisille eli jätetään faktoja tarkistamatta, kehystetään uutisia yksipuolisesti ja luodaan virheellisiä mielikuvia. Laiskuus, raha, julkisuushimo tai ideologiset motiivit ovat kaikki lyhytnäköisiä selityksiä, jos näin tapahtuu.

Julkisuus on apuväline pahan paljastamisessa, mutta se voisi olla myös entistä vahvempi keino rakentaa hyvää. Julkkistoimittajiksi voisi vaihteeksi nousta niitäkin, joita ajaa eteenpäin uteliaisuus yhteiskunnan ja yksilön mahdollisuuksiin. Skandaalinnälkä voi kyllästyttää yleisöä enemmän kuin toimituksissa huomataan.

Vuoden professoriksi valittu Karl-Erik Michelsen lausui Helsingin Sanomissa, että älymystö on hävinnyt taka-alalle ja tilalle ovat tulleet julkkikset ja epävarmat poliitikot. Itse kukin voi pohtia millaisia julkkiksia arvostaa ja kenen mainetta nostaa klikkauksillaan. Älymystön rooli voisi vahvistua, jos mukana olisi viisaita, harkintakykyisiä ja sivistyneitä journalisteja. Ainakin se parantaisi julkista keskustelua.

KOLUMNI on julkaistu Kalevassa 16.1.2018.

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361