Millainen ihminen on mielessäsi ajatellessasi vastaanottokeskuksen työntekijää? Pyyteetön, toisten puolesta uhrautuva hyväntekijä? Suvaitsevainen, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta valveutunut kansalaisaktiivi? Hyväuskoinen, helposti höynäytettävä hyysääjä? Vai kenties jopa eksotiikkaa kaipaava, lemmenkipeä kukkahattutäti?

Osa näistä stereotypioista oli itselläni mielessä lähtiessäni tekemään etnografista pro gradu -tutkielmaa erään vastaanottokeskuksen työntekijöistä talvella 2016. Keskustelu turvapaikanhakijoiden runsaslukuisesta maahantulosta kävi kuumimmillaan, ja mediassa (sekä sosiaalisessa että perinteisessä) liikkui monenlaista tarinaa vastaanottokeskuksista. Itseäni kiinnosti, millaista on tehdä työtä paikassa, johon osa kansasta suhtautui niin voimakkaan vihamielisesti.

Vastaanottokeskuksen arki tuli itselleni yllätyksenä. Työntekijät olivat taustoiltaan hyvin erilaisia: keskisuuressa yksikössä oli töissä suunnilleen saman verran miehiä ja naisia, nuorista keski-ikäisiin. Moni kuvasi vastaanottokeskukseen töihin päätymistä lähinnä sattumaksi tai päähänpistoksi. Kukaan ei kokenut työtä niin sanotusti kutsumukseksi. Osalla oli aiempaa kokemusta monikulttuurisesta työstä, osalla oli itsellään maahanmuuttajatausta. Moni oli joutunut kohtaamaan omat ennakkoluulonsa tehdessään päätöksen hakea työpaikkaa vastaanottokeskuksesta. Yhteistä oli rautainen tahto onnistua työssä, josta ei juurikaan ollut aiempaa kokemusta. Haasteita lisäsi tilanne, joka yllätti sekä viranomaiset että tavalliset kansalaiset.

Vokki, eli vastaanottokeskus, ei ole mikään untuvikkojen paikka, kuvasi yksi haastatelluista työtään. Jämptiyttä tarvitaan sekä viranomaisten että turvapaikanhakijoiden kanssa asioitaessa. Osa työntekijöistä näki itsensä virkamiehinä, joiden tehtävä oli ensisijaisesti huolehtia lakisääteisten palveluiden toteutumisesta. Koska käytännöt olivat vasta muotoutumassa, eivät palvelut järjestyneet itsestään myöskään kuntatasolla. Toisaalta toimintatapoja haettiin vielä myös yksikön sisällä. Erään kuvauksen mukaan paras työntekijä on sellainen, joka osaa asukkaiden kanssa käyttää sopivassa suhteessa keppiä ja porkkanaa.

Kaikki eivät kuitenkaan nähneet itseään ensisijaisesti ammatillisen roolin kautta. Osaa motivoi pikemminkin halu kehittää vastaanottokeskuksen toimintaa ja auttaa asukkaita sopeutumaan olosuhteisiin Suomessa. Miestyöntekijät kertoivat herkemmin auttamisen olevan heille tärkeä osa työtä. Kenties tämä johtui osittain siitä, että naiset tiedostivat kukkahattutädiksi leimautumisen riskin, jolloin ammatillisen uskottavuuden säilyttäminen vaati irrottautumista auttamislähtöisyydestä.

Työntekijät toimivat monimutkaisessa vuorovaikutussuhteiden verkossa, jossa heidän mahdollisuuksiinsa vaikuttivat niin kansainväliset sopimukset ja tapahtumat, kansallinen lainsäädäntö, yhteiskunnallinen ilmapiiri, tuttavien suhtautuminen kuin myös henkilökohtainen maailmankatsomus. Moni ei kuitenkaan halunnut myöntää tai ei tunnistanut, kuinka paljon esimerkiksi mediassa vellova keskustelu turvapaikanhakijoista vaikutti vastaanottokeskuksen arkeen. Sanat sovitettiin usein muotoon, jolla ne vastasivat mediassa esitettyihin väitteisiin riippumatta siitä, mitä olin alun perin kysynyt.

Tilanne on reilussa vuodessa rauhoittunut huomattavasti, ja moni saattaa ajatella sen olevan jopa ohi. Laajamittaista, kansainvälistä muuttoliikettä aikaansaavat ilmiöt, kuten ilmastonmuutos, luonnonkatastrofit ja konfliktit, eivät ole kuitenkaan kadonneet. Harjoitteluni aikana e2:ssa on lukuisten muiden aiheiden joukossa puhuttu kestävästä kehityksestä ja ilmastopakolaisuudesta. Nyt rauhallisemman jakson vallitessa onkin tärkeää pysähtyä tarkastelemaan, mitä niin kutsutun pakolaiskriisin aikana tapahtui, missä onnistuttiin ja missä oltaisiin voitu parantaa. Onnistunut turvapaikkaprosessi ei ole kiinni vain toimivasta lainsäädännöstä, vaan osa sen kokemuksellisesta puolesta muodostuu ihmisistä, jotka päivittäin ovat turvapaikanhakijoiden kanssa tekemisissä. Turvapaikkajärjestelmää voidaan kehittää entistä kestävämpään suuntaan arkisten kohtaamisten ja käytäntöjen tasolta alkaen, jos vastaanottokeskuksen työntekijän toimintamahdollisuuksia ymmärretään paremmin.

Teksti pohjautuu sosiaaliantropologian pro gradu -tutkielmaan Tampereen yliopistolle.

Kirjoittajat
Aino Heikkilä
harjoittelija