Presidentti Mauno Koivistolla oli tapana tehdä töitä kuusi päivää ja levätä seitsemäs, näin kerrotaan. Kristilliseltä kuulostava käytäntö oli viisas: pohdiskelulle jäi aikaa.

Toisin on nykyään. Poliitikot suorittavat päiviä kuin maratoonarit kilometrejä. Paita voi olla hiestä märkä, mutta moni tavoite jää saavuttamatta kiireestä johtuvien ajattelemattomuuksien vuoksi.

Kiire turmelee päätöksentekoa riippumatta siitä, mitkä puolueet ovat vallassa ja miten vilpittömiä aikomukset ovat. Kalenterin orjuuttama poliitikko ei pysty parhaimpaansa - keskittyminen ihmisiin ja asioihin horjuu.

Pahimmillaan työteko muuttuu kaoottiseksi tapahtumavirraksi, josta poliitikko ei muista jälkeenpäin mitään. Rutiinit ja avustajat auttavat, kun poliitikko puhuu, päättää ja johtaa. Tahti hidastuu vain äänestäjien käskystä, terveyden pettäessä tai silloin, kun virhe pysäyttää ja oma naama kuvittaa kohu-uutisen.

Hankaluuksia tulee jo silloin, kun hengästynyt poliitikko ei pysty erottamaan isoja asioita pienistä. Ensimmäisenä siitä kärsivät lähitiimin johtaminen ja luottamus yhteiseen tekemiseen.

Suomen menestymisen kannalta kiireestä tulee ongelma silloin, kun ajanpuute pilaa tärkeät uudistukset. Pahimmillaan kiire tarkoittaa vaikkapa sitä, että hallituspuolueet päättävät aloittaa perhevapaauudistuksen, ja liikkeelle lähdetään vauhdikkaasti ”takki auki”. Heti alussa nostetaan kansalaisten odotuksia mainostamalla, että uudistus tehdään nopeasti ja isosti. Merkittävälle reformille on tilaus, sanonta kuuluu.

Sote-uudistus osoitti, että alkuinnostusta ja hyvää ideaa voi seurata kiireen pilaama prosessi. Silloin huhut ja hysteria leviävät totuutta nopeammin, eikä kukaan muista kysyä hoppuilun perimmäistä syytä.

Perhevapaiden ympärillä riittää adrenaliinia, kun kansalaisjärjestöt, työmarkkinaosapuolet, tieteen ja hallinnon asiantuntijat, kunnat, Kela ja valtion kirstunvartijat painavat päälle. Tunnekuorrutuksen antavat äänestäjät, jotka elävät itse lapsiarkea. Suomessa on 1,5 miljoonaa perhettä. Sanavalmiutta riittää.

Toiveet ovat korkealla ja poliittiset intohimot vielä korkeammalla. Siksi kannattaisi kerrata, miten isoja uudistuksia on perinteisesti tehty. Viisas poliitikko muistaa ainakin, että luottamuksen rakentaminen kansalaisten suuntaan on yhtä tärkeää kuin hankkeen sisältö. Siksi media on uudistuksissa kumppani, ei salakavala kuokkavieras.

Perhevapaareformia ei kannata tuomita jo alussa epäonnistuneeksi, hyödyllisempää on kannustaa poliitikkoja pois ajattelemattomuuden oravanpyörästä. Kiireissä kieriskely ei ole pätevyyden tai vallan merkki.

Vauhtisokeus on tämän ajan tauti. Tuumaileva poliitikko, jolla on väljä kalenteri, vaikuttaa enemmän epäpoliittiselta ajattelijalta kuin päättäjältä.

Tiedonvälityksen nopeus on muuttanut politiikan aikakäsitystä. Kiivas tempo on tarttunut mediasta, ja päätösten monipuolinen, hidas valmistelu näyttää vanhanaikaiselta. Silti pitäisi arvioida kiirehtimisen riskit ja päättää kumpi on parempi: hätäinen tekeminen vai tekemättömyys.

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana käsiteltävien asioiden määrä on kiistatta kasvanut, osin EU:n ansiosta. Avuksi ovat kuitenkin tulleet isot innovaatiot: kirjoituskoneet on korvattu ajatusta nopeammilla tietokoneilla ja lankapuhelimet älylaitteilla, joissa virtaa riittää enemmän kuin ihmisessä. Myös poliittisten avustajien määrä on monikertainen.

Apuvoimat eivät auta, jos työn tekemisen tapoja ei uskalleta uudistaa. Politiikassa on aina kilpailua ja salamyhkäisyyttä, jonka suojissa voidaan jatkaa hölmöjä menettelyjä ja sallia toistuvat virheet ja sählääminen. Hienotunteisuutta ja läpi sormien katsomista on väärässä paikassa.

Demokratian avoimuuden hengessä päätöksenteon käytännöt pitäisi avata, arvioida ja laittaa kuntoon. Syntyvät säästöt voitaisiin mitata aikana ja rahana. Rehdit korjaustoimet auttaisivat rakentamaan myös luottamusta päätöksentekoon. Parannettavaa riittää, kun tutkimusten mukaan liki puolet suomalaisista epäilee demokratian kykyä ratkaista ongelmia.

Politiikan ei tarvitse olla yhteiskunnan ikiliikkuja, jossa ajattelulle ei ole aikaa. Poliitikon työ on sitova ammatti ja arvokas luottamustehtävä, ei upottava suo, jossa rämmitään neljä vuotta ja havahdutaan vasta seuraavan vaalipäivän aamuna. Silloin on lupa nukkua ja nollata. Sitä vastuunkantajat tarvitsisivat joka viikko pystyäkseen parhaimpaansa. Koiviston konsti olisi tarpeen.

Teksti on julkaistu Lännen Median lehdissä syyskuussa 2017.

Kirjoittajat
Karina Jutila
johtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori
050 5515 361