Ihminen joka ei haaveile

Luin kuukausia sitten vantaalaisen Eija Salon haastattelun Helsingin Sanomista. Teksti ei ole jättänyt rauhaan.

Työkyvyttömyyseläkkeellä oleva Salo kertoo jutussa elämästään: kaikesta muusta kuin vuokrasta ja lapsen ruuasta voi tinkiä. Lääkkeistä hän jättää joka toisen ottamatta. Hampaita on jouduttu poistamaan, koska rahapulassa hoito on viivästynyt.

Pysäyttävintä jutussa on loppu: ”Jos tietäisin, että tytär pääsee läpi syksyn ylioppilaskirjoituksista, tahtoisin ostaa hänelle ylioppilaslakin. Muita haaveita minulla ei ole. Minä en enää haaveile.”

Toimittaja Satu Vasantolan kirjoitus kuvaa todellisuutta Suomessa. Köyhyys ei ole poistunut tuijottamalla tilastojen mediaanituloja ja hienosäätämällä sosiaaliturvaa.

Suurin syy siihen, miksi köyhyyden ongelmaa ei ratkaista, on välinpitämättömyys. Enemmistö suomalaisista on laiskasti tyytyväinen tilanteeseen. Muiden murheet on helppo unohtaa, jos seuraava palkkapäivä on tiedossa ennen kuin tili on tyhjä.

Pienituloisimpien asema paranisi, jos poliitikot ja työmarkkinajärjestöt pystyisivät sopimaan perusturvan korottamisesta ilman että ansiosidonnaiset etuudet nousevat. Ne, jotka nyt saavat alinta eläkettä, työttömyyskorvausta, sairauspäivärahaa tai väliinputoajina vain toimeentulotukea, saisivat kohtuullisen elintason.

Kaikkien etuuksien tasokorotus olisi kiva, mutta maan talous ei kestä sitä. Nykytilanteen jatkuminen tarkoittaa köyhyyden hyväksymistä.

Perustulokokeilu osoittaa kuitenkin, että osalla poliitikoista on yritystä ratkaista ongelma. Kokeilun tulosta ei voi ennustaa, mutta perustulo voi osoittautua keinoksi parantaa pienituloisten asemaa. Se voi selkiyttää sosiaaliturvaa, lisätä elämän ennustettavuutta ja kannustaa aktiivisuuteen.

Askel parempaan otetaan erityisesti, jos perustulolla voidaan helpottaa pienituloisimpien lapsiperheiden arkea. Jos köyhyys kyykyttää äitiä ja isää vähemmän, lapsen elämä on kauniimpaa.

Köyhyys koskettaa erityisesti työelämästä sivussa olevia, mutta ahkeruuskaan ei takaa toimeentuloa. Traktorimarssi ja yhteiskuntasopimusneuvottelujen takkuaminen herättivät huomaamaan, että viljelijät ja osa-aikaiset kaupankassat ovat heikoilla. Myös moni yrittäjä on pysyvästi pienituloinen.

Talousvaikeudet voivat olla itseaiheutettuja. Kuluttamalla tai pelaamalla ylivelkaantunut hyvätuloinen on käytännössä köyhä, kun tuloista suurin osa menee velkoihin eikä arjessa ole valinnanmahdollisuuksia.

Köyhyyskeskustelussa on mukana viisastelua ja moralisointia. Työttömyyden syynä voi olla paitsi työpaikkojen puute myös työkyvyttömyys tai -haluttomuus. Osa haluaa käyttää aikaansa muuhun kuin perinteiseen työntekoon. Metsästys, kalastus, musiikki, urheilu tai vaikka päihteet voivat kiinnostaa enemmän.

Asenteet heitä kohtaan vaihtelevat kovasta lempeään. Osa arvioi, että ”työnvieroksujat” ansaitsevat kovennettua keppiä ja osa tukisi ehdoitta nykyistä enemmän.

Lääkäri, ex-kansanedustaja Ilkka Taipale on työskennellyt vuosikymmenet sen puolesta, että syrjäytyneet ikääntyvät ja asunnottomat saisivat ihmisarvoisen kohtelun. Taipale on auttanut käytännössä, ilman syyllistämistä. Samaa konstailemattomuutta tarvittaisiin köyhyyden poistamiseen.

Ihmisiä, joilla menee huonosti, pitäisi auttaa kunnolla, koska se on inhimillisesti oikein. Tukea pitäisi antaa riippumatta siitä, onko ongelmien takana omat virheet vai elämän vastatuuli. Onnekkaammat voisivat lakata puolustamasta saavutettuja etuja niin kiihkeästi. Kohtuus ja solidaarisuus olisivat kaikkien kannalta hyvä lähtökohta.

Jos köyhyyttä halutaan oikeasti vähentää, pitää samalla satsata ongelmien ehkäisyyn. Taloudenhoidon, säästämisen ja sijoittamisen perusasiat kannattaisi opettaa kaikille nuorille esimerkiksi osana matematiikan ja kotitalouden opetusta.

Myös auttava puhelin talousvaikeuksien ensi hetkillä vähentäisi ongelmia. Takuu-Säätiö tekee jo nyt tärkeää työtä velkaongelmaisten auttamiseksi. Ehkä varhaisen neuvonnan ja koulutuksen palveluita voitaisiin lisätä sinne. Hyvä saavutettavuus pitäisi olla muillakin kuin pikavippifirmoilla.

Jatkuva rahapula ja velkaantuminen vievät voimia ja lamaannuttavat. Kyky hoitaa omia asioita, neuvotella ja nousta suosta vaatii voimia. Pelkästään ongelmista puhuminen ja heikkouksien myöntäminen vaativat rohkeutta. Eija Salolla sitä oli poikkeuksellisen paljon. Hän kertoi elämästään julkisesti. Toivottavasti ei turhaan.

 

Karina Jutila

Karina Jutila
yhteiskuntatieteen tohtori
johtaja, e2

Kolumni on julkaistu Lännen Median lehdissä 6.–8.5.2016